Enkeleitä lasipurkissa

Se oli repiny ne letkut irti ja lähteny lätkimään sieltä sairaalasta. Tai no ei se ollu päässe ku huoneensa ovelle ku sen huonetoveri oli hälyttäny hoitajat. Siellä meni veriset jäljet pitkin lattiaa. Se veri ei ollu vielä edes kuivunu. Se oli tuoretta verta.



---

Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.



Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.

Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.

Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.




Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.

En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.

---

Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.

Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.