rakkauden sata käskyä. TOTTELE! tai kuole

"onni on olla rakkaansa sylissä"


paskat, ajatteli anu


miten kukaan voi nauttia siitä tunteesta, kun rakastaa?


ehkä kaikki rakastavaiset unohtavat miten muuttuvat samalla haavoittuvaisiksi.


se on pelottavaa.





kun rakastat jotakuta, riistät sydämesi kylmänrauhallisesti rinnastasi.


annat sen toiselle, joka heittelee sitä miten haluaa, kopittelee kuin palloa.
ilmalennossa sun kulkua estää painovoima, ilmavirta
ja kimalaiset, mutta onneksi sydän on raskainta metallia ikinä.
tarpeeksi suruisana ja painavana se tuhoaa kaiken, mitä tiellensä osuu - häikäilemättä, tummat roistonlasit silmillään - purkaa näin patoutunutta aggressiotaan.
rakastettu tuhoutuu paineen alla, ja näin toteat, on parempi uskoa kuin luovuttaa.


joskus usko saattaa tipahtaa maahan. tunnet kovan iskun itsessäsi, tunnet kaiken mitä sydämmellesi tehdään; toinen nostaa sen maasta, pyyhkii hellävaroen ja lupaa, että näin ei käy enää koskaan, annat anteeksi ja unohdat kärsimyksen.
ja kun Hän kyllästyy leikkimään sillä, Hän hylkää sydämesi
se ei ole enää minkään arvoinen.
vain sillä on merkitystä, että löytää uuden eikä itse jää tyhjäksi.

"kulta, mitä siitä, jos kaksi tähteä ei riitä ?

taivaalla on tuhannesti enemmän"
-----
Koskaan ei jää tyhjäksi.

Matka

Junan jyskytys tuntui päässäni ja ihana vallan tunne virtasi veressäni ja sai adrenaliinini kuohumaan. Nousin penkistä ja menin kahvioon, ostin kahvia ja suklaapatukan. Myyjä hymyili epätavallisen ystävällisesti. Minua nauratti ja teki mieli heittää pari kuperkeikkaa ja hypätä junan ikkunasta ulos ja lentää.

Paikalleni oli tullut istumaan poika, jolla oli samanlaiset kengät kuin Adamilla.

Mulla oli ihan oikeasti ollu sitä ikävä, sen hymyä, katsetta ja sitä miten se suuteli; ei lujasti mutta sillätavalla että se kuitenkin tuntu mahan pohjassa pienenä kirvelynä. Olin unohtanu sen tummanvihreän villapaidan tuoksun joka tulvahti nenään aina kun painoin kasvoni sitä vasten. Kutina. Olin unohtanu sen haikumpparit.

Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan.

'' Sori, tää on mun paikka'', hymyilin. '' Ai, sori'', se urahti ja siirtyi viereiselle riville. En voinut olla pälyilemättä. Penkin selkämys kutitti teepaitani läpi. Mussutin suklaapatukkaani aina välillä pipopoikaan pälyillen. En ollut nähnyt kunnolla hänen kasvojaan, oikeastaan vain leuan ja suun. Minussa läikkyi hieman, mutta Adam oli liian kaukana pystyäkseni ajattelemaan häntä. Karibialla. Kuka helvetti menee Karibialle joululomalla.

Yhtäkkiä jotain lämmintä istui vierelleni. Pipopoika. Hän oli vetänyt piponsa silmiensä päälle, mutta tunnistin nenän. Siinä oli kaksi pientä luomea. Nyt minä ymmärsin !

Poika oli jotenkin odottava, ja minä laskin suklaapatukan kädestäni, ojennuin pojan pipoa kohdi ja vetäisin. Reaktio oli odotettu, hän läiskäisi kätensä päähänsä ja huusi jotain epämääräistä. Ja kyllä. Se oli Adam. Se hymyili. Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan. Teki mieli lentää.

Olla joku

Kuulin miten he rakastelivat olohuoneessa. Makasin sängyssäni peiton alla sikiö-asennossa ja painoin käsilläni korvia etten kuulisi. Silti kuulin, kaiken, vaikken olisi tahtonut. Hiljeni hetkeksi. Luulin, että ne lopettivat.

Kaikki alkoi taas alusta.



miksi nämä seinät ovat paperia? En olisi halunnut kuulla jokaista ääntä, jokaista voihkaisua, jokaista yksityiskohtaa. En voi käsittää että nuo, kaksi ihmistä joista vain toisen tunnen, tekevät jotain, joka olin aina ajatellut kauniiksi, niin rumalla ja väärällä tavalla. Miten ne pystyivät rakastella, NUSSIA, PANNA toisiaan tuolla, samassa tilassa jossa tulen viettämään vielä monta vuotta?

Iljettävää.

Minua oksetti ja halusin repiä sisuskaluni ulos, mutta ajatus maksastani sydämestäni ohutsuolestani tässä saastaisessa likaisten huokausten peittämässä ilmassa sai minut kakomaan, ja käpristyin vielä kippurammaksi.


Tahdoin ajatella Tian perhettä. Tian möhömahaista bisnesisää ja pullaa leipovaa äitiä kaikessa neitseellisyydessään, vaikka niillä oli sentään viisitoistavuotias lapsi. Kietouduin syvemmälle puhtaan puuvillan syleilyyn ja kuulin päässäni tykytyksen, sydämeni, joka alkoi rauhoittua.

Tialla oli punainen tupa ja perunamaa.
Valkoinen puutalo keskellä Jyväskylää, sopivan kaukana kaikesta ja silti niin lähellä kaikkea. Tialla oli jackrusselinterrieri, Jopo ja pikkuveli, eivätkä sen vanhemmat koskaan edes suudelleet julkisesti. Tuutulaulu, tuutulaulu, isä, tulisit kuiskimaan korvaani suloisia loruja, minä en halua kuulla saastaa, minä en halua kuulla äidin kiimaista huutoa, minä haluan olla sellainen, joka ei tiedä
mitä isot tytöt tarkoittaa kun ne sanovat huora.

Kuulin miten ne rakastelivat olohuoneessa.
Ei ole normaalia tehdä sellaista, se on hyvän selän takana, vaikka luulin toisin