Happamia

Lusikat kilisevät posliinikupeissaan, kello neljätoista.
Nahkatakissasi tuoksuu menneisyys, tupakansavu ja kahvilan terassi
vohvelit, hajuvesi.

Sipaisen kaljuani vastakarvaan, on kuin koskisi rottaa.
sinun elämää kätkevät sormenpääsi kulkevat ohimoitani pitkin, kuiskailet merkityksettömiä.


Lokit elävät yllämme, ihmiset jatkavat pulppuamistaan, sydämet sykkivät tarmokkaasti. Kaikki jatkuu, kaikki alkaa muttei ikinä lopu,


ja me, me olemme tämän kaiken yläpuolella kofeiini verisuonissamme suhisten.



Ja me ajattelemme tulevia päiviä, ja niitä menneitä
miten kaikki loppuu eikä mitään enää ala, ellei halkaista omenaa
ja käännetä kokan suuntaa.

- Kukaan ei elä enää huomenna, huokaat, tunnen jäähileiden rytmin soluissa, naurahdat, korvan takaa kutittaa, ajatukset risteilee, en saa happea, olet komea. Kuvittelen miten minä olinkaan naiivi verkkosukkahousuissani posket lommolla vuokrakellarin betonilattialla, nuotit särisevät korvissa yhä kovempaa ja kovempaa, yhtäkkiä ymmärrän että minun pääni läpi on tunkeutunut joku kanalja valeasussa.

menetyshuuto

keskisormet keskiyössä leijailee, huudan perhoset kotiin

unessa olen uusin päin, minua heitellään
seinästä seinään, kuin kirosanoja
haistan puun, rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

ydintuska, olen raskaana
heilutan hikistä kattilankantta
haistan puun, syljen ja rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

miksi sinulle sanotaan, tule uudestaan kun kukaan ei niin
toivo
eikä kukaan sano ''vain'' eikä usko menevään.

matkalaukku sylissäsi syljet harmaaseen seinään, otsaani maalautuu vihreä raita
enkä saa enää unta kun rappukäytävässä kolisee pahoinpidellyt rakkausaskeleet

hetken päästä

Olen tässä nyt,

miksi et huomaa vaikka hymyilen?

Odotan syksyä, se on surullista aikaa.

Tunnen hiipuvani pois.

Kaipaus on kaunista,

lähde pois

että voin sinua ikävöidä,

kirjoittaa rakkauskirjeen ja

juosta vastaan.

Hetken päästä en enää ole.