Happamia

Lusikat kilisevät posliinikupeissaan, kello neljätoista.
Nahkatakissasi tuoksuu menneisyys, tupakansavu ja kahvilan terassi
vohvelit, hajuvesi.

Sipaisen kaljuani vastakarvaan, on kuin koskisi rottaa.
sinun elämää kätkevät sormenpääsi kulkevat ohimoitani pitkin, kuiskailet merkityksettömiä.


Lokit elävät yllämme, ihmiset jatkavat pulppuamistaan, sydämet sykkivät tarmokkaasti. Kaikki jatkuu, kaikki alkaa muttei ikinä lopu,


ja me, me olemme tämän kaiken yläpuolella kofeiini verisuonissamme suhisten.



Ja me ajattelemme tulevia päiviä, ja niitä menneitä
miten kaikki loppuu eikä mitään enää ala, ellei halkaista omenaa
ja käännetä kokan suuntaa.

- Kukaan ei elä enää huomenna, huokaat, tunnen jäähileiden rytmin soluissa, naurahdat, korvan takaa kutittaa, ajatukset risteilee, en saa happea, olet komea. Kuvittelen miten minä olinkaan naiivi verkkosukkahousuissani posket lommolla vuokrakellarin betonilattialla, nuotit särisevät korvissa yhä kovempaa ja kovempaa, yhtäkkiä ymmärrän että minun pääni läpi on tunkeutunut joku kanalja valeasussa.