Viisaat vievät?

Koko yön olin piileskellyt hiuslakkapullossa, toivoen että joku suihkauttaisi minut ulos hienojakoisena ja hyödyllisenä ja hyväntuoksuisena. Vaan ei.

Aamuisen kadun yli juoksi ehkä komein näkemäni mies. Se heilutti kättään ja sen suu levisi virneeseen (pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa). Haalea kaulahuivi kaulassaan se juoksi minua vastaan. Minä hidastin vauhtia askel askeleelta. Yhtäkkiä käännyin ympäri ja juoksin niin lujaa kuin kenkäni vain liikkuivat eteenpäin. Jatkoin juoksemista vaikka punainen auto töytäisi minua.

Terveyskeskuksen takana pysähdyin pyyhkimään silmäkulmiani.
Ilmassa oli sateen herättämien kasvien uninen tuoksu
Ihmisen maku suussani velloen kaivoin taskupeilin esiin ja säikähdin hieman:
Hiukset olivat liimautuneet hikisinä otsaan, posket punoittivat ja silmät olivat niin kosteat että ripsiväri tuntui liimautuvan poskiin joka räpäytyksellä.
Asfaltti oli kostea enkä ihan tiennyt mihin olin matkalla. Koko ajan oli ollut määrä mennä jonnekin, mutta nyt en enää jaksanut vaivautua.
Jatkoin tietä pitkin sen verran, että nilkat tuntuivat taittuvan. Tienlaidalla kahlasin ylikasvaneissa rikkaruohoissa pitkälle metsikköön ja istuin kostealle mättäälle. Tunsin luonnon hitaasti pyrkivän iholle, joka puolelle,
päätin antautua ja heittäydyin selälleni.
En enää hahmottanut aikaa, olin pikku hiljaa jo aivan märkä selkää ja niska myöten. Vierelläni seisovat puut näyttivät uhkaavan jykeviltä
ja minä olin kivikova ja raskas kuin fossiili, satatonninen raivolla latautunut eläin,
heiveröityneen vangin niskaa painava rautariipus


Siihen päätin kuolla

joskus myöhemmin.