Matka

Junan jyskytys tuntui päässäni ja ihana vallan tunne virtasi veressäni ja sai adrenaliinini kuohumaan. Nousin penkistä ja menin kahvioon, ostin kahvia ja suklaapatukan. Myyjä hymyili epätavallisen ystävällisesti. Minua nauratti ja teki mieli heittää pari kuperkeikkaa ja hypätä junan ikkunasta ulos ja lentää.

Paikalleni oli tullut istumaan poika, jolla oli samanlaiset kengät kuin Adamilla.

Mulla oli ihan oikeasti ollu sitä ikävä, sen hymyä, katsetta ja sitä miten se suuteli; ei lujasti mutta sillätavalla että se kuitenkin tuntu mahan pohjassa pienenä kirvelynä. Olin unohtanu sen tummanvihreän villapaidan tuoksun joka tulvahti nenään aina kun painoin kasvoni sitä vasten. Kutina. Olin unohtanu sen haikumpparit.

Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan.

'' Sori, tää on mun paikka'', hymyilin. '' Ai, sori'', se urahti ja siirtyi viereiselle riville. En voinut olla pälyilemättä. Penkin selkämys kutitti teepaitani läpi. Mussutin suklaapatukkaani aina välillä pipopoikaan pälyillen. En ollut nähnyt kunnolla hänen kasvojaan, oikeastaan vain leuan ja suun. Minussa läikkyi hieman, mutta Adam oli liian kaukana pystyäkseni ajattelemaan häntä. Karibialla. Kuka helvetti menee Karibialle joululomalla.

Yhtäkkiä jotain lämmintä istui vierelleni. Pipopoika. Hän oli vetänyt piponsa silmiensä päälle, mutta tunnistin nenän. Siinä oli kaksi pientä luomea. Nyt minä ymmärsin !

Poika oli jotenkin odottava, ja minä laskin suklaapatukan kädestäni, ojennuin pojan pipoa kohdi ja vetäisin. Reaktio oli odotettu, hän läiskäisi kätensä päähänsä ja huusi jotain epämääräistä. Ja kyllä. Se oli Adam. Se hymyili. Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan. Teki mieli lentää.