perkele

Pienenä minä latkin maitoni. Tarhantädeiltä olin ehkä kuullut, että kissa juo maidon kulhosta kissakielellään, ja turhautti kun en itse oikein onnistunut. Mietin että ehkä kissoilla oli kielessä pieniä reikiä joista maito imeytyi sisään.

Kun sairastuin, äiti jäi kotiin imuroimaan. Imurissa oli jännä letku, jonka päällä ei saanut hyppiä ettei se menisi lyttyyn. Joskus jätin menemättä iltapäiväkerhoon tullakseni kotiin ja koettaakseni, mutta letku ei mennyt lyttyyn ikinä, lommoutui vain hieman.

Lapsuus maistui makaronivelliltä ja oli vaaleanvioletti, kuulosti samalta kuin pikkusisko suu täynnä kelloggseja.

Nuoruutta en oikein ehtinyt elää. Minä vain lakkasin kynsiäni ja pureskelin purkkaa. Kuuntelin opettajien selostuksia ja haukottelin törkeästi päin naamaa jokaiselle, jonka hymy ei minua miellyttänyt. Äiti aneli, että jäisin kotiin - en jäänyt. En halunnut asua Muumilaaksossa, vaikka Muumimamman leivokset houkuttelevatkin.

Olen vieläkin liian kiireinen oikeasti ymmärtämään, että julkisen vessan seiniin ei tule kiinnittää pimeässä loistavia tarratähtiä, liian tulisieluinen tuntemaan oikeita tunteita. Elämäkerran voisin kuitenkin kirjoittaa ainakin kahdesti - hioen joka toisen sanan juustohöylällä ikuisuuteen