victoria

kirkas ja väkevä ovat olleen hankalasti vastakkain
hankautuneet yhteen ja puristaneet ohimoista

miksi nauran, vaikka selkäni takana tulitikku polttaa pian
tutulla selällä kiemurrelleet kynnet
ja tuuli tukahduttaa metsän takanani harmaanruskeaksi, painaa varvut kasaan

haluan vain avata avaruuden, antaa hapen virrata liekkeihin,
heittää ne saatanan hampaat nuotioon ja ruoskia paljasta päänahkaa
kepein sydämin
hukata kesän tuuleen ja
päästää suun vaahtoamaan ja hukkua itseeni

tarvitsen viestejä

nokia tune

näinä lumisina aikoina en ole yrittänyt olla mitään.
olen pessyt hiukseni vanhalla tunkkaisella hajuvedellä ja lukenut kaksikymmentä vuotta vanhoja naistenlehtiä,
olen lakannut silmäripseni hopeanharmaiksi ja ottanut vastaan suuria järkäleitä
jotain hyvin kylmää ja painavaa
ollut ihan viime vuosituhannelta tai jostain enkä tiedä miksi

kiidän kostealla asfaltilla, sade on huijannut luistimet jalkaani
terä itkee vasten kiveä, raastan itseäni väkisin kohti jotain en mitään enkä tiedä miksi
ja sitten

nokian kolmekolmekymppejä alkaa sataa
väkinäisesti hymyillen kohoaviin lumikinoksiin tienvarrella,
puhelimet hukuttavat hangen tummansiniseen muoviin, alkavat väristä toisiaan vasten sulattaen uudessa sadasosasekunnissa tuon vaalean neitsyen, kolisten lopulta vasten toistensa heikkoja kuoria
tummansinisinä ja heikkoina ja tuttuina,
ehkä olen palannut tärkeän äärelle