tomussa

hän on kalpea ja metsä on sininen

ja minä olen huurretta ja laskeudun hänen hiuksilleen

hyväilen hiljaa hänen arkaa otsaansa, jonka ihon alla tiedän asuvan hiljentyneitä sieluja

vaikka tänään minulla on valta,

en minä paljoa tiedä

ihmiset

kaduilla, sielut autiot ja ränsistyneet, vuosista tummuneet

he ovat keitä tahansa, heitä

mutta minulla on hänet

ja yön valahtaessa yli kuusten latvojen

minä hautaan hänet samettiin

heräsin, en enää saanut unta. makasin kaksikymmentä minuuttia tokkurassa, kunnes annoin venytyksen tulla selkärangan keskikohdasta aaltona läpi ruumiin: se väänsi jalkani kiemuralle ja käteni jäykiksi pääni yläpuolelle, kolahdellen seinään.
ei ollut kahvia, raivostuin hiljaa. huulet oli rohtuneet yön aikana, keitin lakritsiteetä happamana, painoin kuuman mukin vasten unisia silmiäni ja nautin, söin marjoja kulhosta ja menin takaisin sänkyyn.

talven lähestyessä, aamujen kylmetessä syntyy tarve tehdä tajunnantilasta toiseen laskeutumisesta mahdollisimman helppoa. syntyy tarve pehmustaa kaikki talon terävät reunat ja peittää varjot vaaleanpunaisilla kukkaiskankailla. addiktioiden muodostamisesta tulee hyväksyttävämpää kuin ennen ja hiusten harjaaminen on yhä vähemmän pakollista.
jos paleltaa, on oikeus vääntää lämmitystä hurisemaan kovaäänisemmin täysin puhtain omatunnoin.

minä nousin uudelleen, keitin kokonaisen pannullisen ja odotin, että heräisit.
heitin trenssitakin ylleni ja sujautin kengät jalkaani, astuin kuvioksi ruskan sekaan. aamuilma nuuhki minua ensin epäilevästi, vieraana, minä puhalsin höyrypilven terävään ilmaan. se leijui sakeana kirkkaan maailman ja minun välissä, häivyttyessään lunastaen minulle paikan. kietouduin syysilmaan, kosteat lehdet tarttuivat kuolleina kengänpohjiini.

tunsin, kuinka lokakuun uutuus ja raikkaus herätti unesta jähmeät soluni yksitellen, joka sisäänhengityksellä.
tuntui, että uusi sykli oli alkamassa, ja minä olin kaikki aistit avoinna sitä vastassa

kaikki tapahtuu kursiivilla vuosia ja sitten joku minussa kääntää sen kursiivin väärään suuntaan ja nukun vaikka ei väsytä ja kun väsyttää, en nuku ja kaikkien äänet sekoittuu samaksi kun muistot on yhtä sakeaa lientä jonka ainesosia ei voi enää erottaa toisistaan, oon addiktoitunut ihan kaikkeen eikä pienet violetit yksinkertaiset asiat anna mielenrauhaa

laitoin vaahtokarkin mikroon ja sulatin itseni sen sekaan, leikkasin tukan pienillä kynsisaksilla ja annoin tajunnan virrata viemäriin syljen mukana ja samalla kun sidoin sormesi sängynpäätyyn, kaduin ihan jokaista asiaa, kun minä en normaalisti ikinä kadu

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

voisin vielä tässä vauhtiin päästyäni toivoa, että ne tyypit, jotka postaustahdin hiipumisesta huolimatta vielä joskus tsekkailee meijän keijupölyisiä sivujamme, ilmottais ihanaisesta olemassaolostaan, että tajunnan öö... epähedelmät (eli mansikat!) jatkossa pulpahtelee tänne, eikä vaan sinne surullisen kuuluisaan pöytälaatikkoon (joka btw kihisee innostuksissaan, kun sillä on asiaa, jota ei oo päästetty ulos).

tuntuu hyvin erikoiselta kirjottaa jotain omana itsenäni. vielä tässä runon yhteydessä tälleen. sanokaa, jos pilaan tunnelman teidänkin mielestänne ja mun pitää poistaa tämä lisäteksti tästä. enivei, kommentiboksi on tuossa alhaalla. olen superiloinen ja superyllättynyt, jos joku vaivautuu! jee! sydänmiä!