Nykyajan menneisyyttä

JOS ET NYT JUOKSE, KUULUTAN HIIRET SINUN PERÄÄSI, SINÄ RUTTUSYDÄMINEN NAHKIAINEN !
Rumpusoolo, tahdikas
järjestelmällinen.

Askeleet
kaikuivat
kalloni temppelissä, tyhjiö
ammollaan
keimailee;

Täyttäkää minut maitotilkalla,
viisi penniä. Mutta maito on loppu, turha itkeä itkemättömyyttään, kaksi aivastusta tarkoittaa pahaa jos oksennus on jo kaatunut asfalttiin. Aurinko polttelee hiuksiin reikiä ja minä kyyryssä askellan kotiin,

viltin alle,

kallioni temppelissä muutat minuun uudelleen.

Tuo elämäsi minuun.
Ole minussa, elä.

Älä taas lähde pois varoittamatta.
Ole.

Naiset itkevät 16 kuukautta elämästään.

Olen suunnattoman iloinen.
Onnellinen.

Viekää minut Mikämikä-maahan
ja antakaa elää tätä hetkeä ikuisesti.

Ette voi väittää, että katson maailmaa vaaleanpunaisien lasien läpi,
en pidä vaaleanpunaisesta.
Olen vain realistinen;
tämä tunne säilyy.



Vihreä on lempivärini.

perkele

Pienenä minä latkin maitoni. Tarhantädeiltä olin ehkä kuullut, että kissa juo maidon kulhosta kissakielellään, ja turhautti kun en itse oikein onnistunut. Mietin että ehkä kissoilla oli kielessä pieniä reikiä joista maito imeytyi sisään.

Kun sairastuin, äiti jäi kotiin imuroimaan. Imurissa oli jännä letku, jonka päällä ei saanut hyppiä ettei se menisi lyttyyn. Joskus jätin menemättä iltapäiväkerhoon tullakseni kotiin ja koettaakseni, mutta letku ei mennyt lyttyyn ikinä, lommoutui vain hieman.

Lapsuus maistui makaronivelliltä ja oli vaaleanvioletti, kuulosti samalta kuin pikkusisko suu täynnä kelloggseja.

Nuoruutta en oikein ehtinyt elää. Minä vain lakkasin kynsiäni ja pureskelin purkkaa. Kuuntelin opettajien selostuksia ja haukottelin törkeästi päin naamaa jokaiselle, jonka hymy ei minua miellyttänyt. Äiti aneli, että jäisin kotiin - en jäänyt. En halunnut asua Muumilaaksossa, vaikka Muumimamman leivokset houkuttelevatkin.

Olen vieläkin liian kiireinen oikeasti ymmärtämään, että julkisen vessan seiniin ei tule kiinnittää pimeässä loistavia tarratähtiä, liian tulisieluinen tuntemaan oikeita tunteita. Elämäkerran voisin kuitenkin kirjoittaa ainakin kahdesti - hioen joka toisen sanan juustohöylällä ikuisuuteen

Eutanasia

Olen niin täynnä tätä. Tuskin uskoisit vaikka kertoisinkin.

Vaikka kertoisin aamukasteen kylmyydestä paljaiden varpaiden välissä, vaikka kertoisin kaurapuuron syömisestä lusikan väärällä päällä, et uskoisi vaikka kuinka vakuuttaisin. Sinä elät omaa todellisuuttasi, kuuluisimpa minäkin siihen hiljaiseen, pieneen piiriin joka ympärilläsi on. Olisimpa minäkin yhtä hiljaisen vakuuttava, täyttäisimpa kriiteerisi.

Sinulla on maailman kauneimmat silmäripset, kiharalla kuin kiiltokuvaenkelin kiehkurat - yhtä vaaleat. Minä rakastan kaikkea sitä kimallusta ja raitaa sinussa, mutta sädekehäsi suodattaa lävitseen vain sinisimmät sydämet,

ei niitä karheita kivien mukiloimia.

Olen ajatellut luikahtaa hiljalleen pois. Australiaan. Sinä olet liian vahva pitämään kasassa meitä kahta,

sinä olet liian väkevä ottamaan huomioon sen punatukkaisen kääpiön vanilja-ajatukset. Milloin tämä kaikki korvataan?

Alkusoinnun ensimmäinen huokaus

Kuudelta aamulla
herään kastehelmen sisältä, elämä on keltainen.
Jossain formulakuski käynnistää moottorin
pää soittaen uutta melodiaa


Hyökyaalto on yöllä salaa valahtanut ylitsemme
korjaten sieluja.



Tänä aamuna
vierin sileästi auringonnousuun, olen punainen kylpykuula.
Toisaalla ydinvoimala posahtaa
Tanner tärisee
Rauta hakkaa mieliä solmulle
Päitä sinkoilee verilammikoihin



Neidonkorento kohottaa katsettaan
- katso, meitä pilkataan !

Ja niin minä nukahdin itseni ympärille,
kuin pieni lapsi ilman korkokenkiä.

Happamia

Lusikat kilisevät posliinikupeissaan, kello neljätoista.
Nahkatakissasi tuoksuu menneisyys, tupakansavu ja kahvilan terassi
vohvelit, hajuvesi.

Sipaisen kaljuani vastakarvaan, on kuin koskisi rottaa.
sinun elämää kätkevät sormenpääsi kulkevat ohimoitani pitkin, kuiskailet merkityksettömiä.


Lokit elävät yllämme, ihmiset jatkavat pulppuamistaan, sydämet sykkivät tarmokkaasti. Kaikki jatkuu, kaikki alkaa muttei ikinä lopu,


ja me, me olemme tämän kaiken yläpuolella kofeiini verisuonissamme suhisten.



Ja me ajattelemme tulevia päiviä, ja niitä menneitä
miten kaikki loppuu eikä mitään enää ala, ellei halkaista omenaa
ja käännetä kokan suuntaa.

- Kukaan ei elä enää huomenna, huokaat, tunnen jäähileiden rytmin soluissa, naurahdat, korvan takaa kutittaa, ajatukset risteilee, en saa happea, olet komea. Kuvittelen miten minä olinkaan naiivi verkkosukkahousuissani posket lommolla vuokrakellarin betonilattialla, nuotit särisevät korvissa yhä kovempaa ja kovempaa, yhtäkkiä ymmärrän että minun pääni läpi on tunkeutunut joku kanalja valeasussa.

menetyshuuto

keskisormet keskiyössä leijailee, huudan perhoset kotiin

unessa olen uusin päin, minua heitellään
seinästä seinään, kuin kirosanoja
haistan puun, rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

ydintuska, olen raskaana
heilutan hikistä kattilankantta
haistan puun, syljen ja rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

miksi sinulle sanotaan, tule uudestaan kun kukaan ei niin
toivo
eikä kukaan sano ''vain'' eikä usko menevään.

matkalaukku sylissäsi syljet harmaaseen seinään, otsaani maalautuu vihreä raita
enkä saa enää unta kun rappukäytävässä kolisee pahoinpidellyt rakkausaskeleet

hetken päästä

Olen tässä nyt,

miksi et huomaa vaikka hymyilen?

Odotan syksyä, se on surullista aikaa.

Tunnen hiipuvani pois.

Kaipaus on kaunista,

lähde pois

että voin sinua ikävöidä,

kirjoittaa rakkauskirjeen ja

juosta vastaan.

Hetken päästä en enää ole.