minä herään ja otan tukea

toisinaan hiivin punaisin varpaankynsin
käpristyen kumpuilevilla terälehdillä vaan
en tänään

paljas kivi vasten lämmintä jalkapohjaa. verhot siivilöivät aamuauringon kasvoilleni sivaltaen, en tunne surua

hopeanharmaan kahvinkeittimen nappi on tuttu ja vahva
kolmijalkainen jakkara korisee vasten kivetystä, istun alas - koko maailma on tänään kylmä ja painava ja minä olen

heikko, pehmeä, uninen ja vaaleanpunaista pumpulia
rikottavissa

! sellainen, että kun tuubaan joku puhkuu

minä tahdon muuttaa niihin putkiin ja tuntea tuulen tukassani
hyristä matalasti, niin ettei kukaan erota

se ottaa kylmään syliinsä, puhaltelee hellää viimaa korvaan
silti me jotenkin sovitaan yhteen

tulinuotteja

olen urut

minulla ei ole nimeä

hehku ylläni, muukalainen

niin ulvon



keuhkoistani pusertuu kaksi ylikypsää mangoa ja huokaisen:

sinussa on jotain sellaista jonka luulin tulevan trooppisista puutarhoista
nyt vain ravaat koskettimillani edestakaisin
sormin hikisin
paita liimautuneena niskaan,
violetti sädekehä

silmäpako

ota kosketus
haluan olla tuulenpesä oksillasi
apua,
purkaannun. leviä laajalle

pelkkään solmioon sonnustautuneena hän nousi, nosti hattuaan
hyppäsi matkatavaraliukuhihnalle ja humahti muoviverhon läpi tuntemattomaan

astu punamustaan aikakoneeseen, palaa lähtökuoppiin
potkaise itseäsi silmään seitkytluvun indigo

ota tukastani kiinni
ja lopeta tämä sietämätön poksahtelu

seremonia

kaikki ovat hiljaa
heräävä maa on musta ja kiiltää kultaisena

oikaisen finnkinon aution pihan läpi
ilma on musta ja pehmeä, orkideoja täynnä
tiedän,

tämä on niitä aamuja

oikaiset itsesi raitapatjalle, se purkautuu kulmista ja sinä
nukkaannut, etkä nypi mitään pois

Kun sitä kaipaa vaan sen yhden syliin
                         Tahtois kasvattaa sen kanssa pari (ihanaa) lasta
                                              Eikä kuitenkaan
Odottaa että se halaa ja samalla toivoo että se häipyis

Kun ihailee sen viisaita ajatuksia ja sitä, että se tahtoo ranskalaiset viikset sormiinsa
                Ja sitten muistaa että eihän se koskaan tule olemaan mahdollista

-Sinä olet aivan ihmeellinen
-Taas tuo ilme, ethän sä edes yritä muuttua
-Ja nuo silmät, sinä hymyiletkin niin suloisesti
-Mä oon niin  kyllästyny suhun

ollaanko

ruskeat helmet syleilevät silmäkuoppiani ja
sade ropisee peltikattoon,
minä olen käpertynyt veneen alle
ja sateesta tummuneet
koivunlehdet takertuneina poskiini
kaipaan lämpöä

ollaanko puuvillaliinaan käärityt pähkinät,
yhdessä, saman harson sisässä?
ollaanko sokeat ruusut lukkojen takana
vitriinissä

nahkahansikas

herra, olette tökerö
lausutte sanojanne joita ajan kuluessa
koetan asetella toisten huulille
tökkäsitte sydänlihakseeni palavan suitsukkeen
hymyilitte määrätietoisesti, anna savun levitä, tyttö
tuoksun tukkia solusi ja värjätä sinut uudestaan

mutta
rakastan sitä kun hän pitää minusta tiukasti kiinni ratkaisevilla hetkillä
etten pääse liikkumaan
tai huutamaan
pyrkimään takaisin, hän sanoo
ollaan tässä

unohdus

vie aikaa tottua.
antaa mielen tukehtua kohtuun ja pysäyttää
vesirajassa läikkyvät
tutut kasvot.

kumartua, laskea mekko nilkkoihin
antaa heinien ja kirjosieppojen raaviskella ihoa sieltä missä se on ohutta

pikkusormella tökkiä vesirajaa ja koettaa tunnistaa
kuka on tämä kadonnut,
laskuvedessä etsintäkuulutettu