tärkeä viesti!

Ihanat lukijamme,

kiitos että ootte pysyneet mukana ja antaneet palautetta, olette olleet ihan hirveän tärkeä tekijä meidän molempien inspiraatiolle. Tämä sivu on ollut henkireikä.

Alkuperäinen tarkoitushan oli, että me molemmat, Sannimari ja Anna, kirjoitamme tänne yhteisiä juttuja, tavallaan uutena itseilmaisun muotona; me istuskeltiin jommankumman sängyllä ja läppäri hyppeli sylien välejä, kirjotettiin yhdessä yksi kokonainen teksti. Sitten alettiin kirjoittamaan ihan omiakin juttuja, omilla (etu)nimillä. Me aloitettiin tämä vuoden 2008 puolella (joskin todisteet niin vanhasta materiaalista on hävitetty :D) ja nyt aika on vienyt meidän vähän kauemmas siitä alkuperäisestä työskentelytavastamme, eivätkä inspikset ole kohdanneet vähään aikaan.

Muruneid tuleekin nyt olemaan tauolla niin kauan, kunnes saamme tilaisuuden jatkaa yhdessä koko blogin alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti. Anna jatkaa kirjoittamistaan omassa osoitteessaan http://pimiomusiikkia.blogspot.com/ samalla tyylillä kuin täällä muruneidissakin. Sannimariltakin tulee todennäköisesti ilmestymään oma osoite, siitä ilmoitetaan tällä sivulla myöhemmin.

Rakkaan muruneidimme kuitenkin pyhitämme nyt alkuperäiseen tarkoitukseensa.

<3: Sannimari ja Anna

nyt puhuu joku muu

minä olen kuunnellut tasaista musiikkia, jossa pätevänkuuloinen miesääni toteaa asioita. minäkin haluaisin todeta asioita mutta olen liian rakastunut emaliastioihin, olen kristallikruunu sinisen mökin katossa. täytän rakkausrunon piirteet sinuttelemalla:

asu mun kanssa siinä sinisessä mökissä. neulotaan yhdessä iso kutittava villapaita johon molemmat mahdutaan mutta jossa on vain kaksi hihaa, sisäpuolen kädet on lämpimässä. jännittävää on ainakin se, että minun vasen silmäni tarvitsee muotoillun linssin eteensä työskennellääkseen, en tiedä mitä olen tehnyt väärin, sijoitellut satunnaisia asioita oikeisiin paikkoihin. Minttukrokanttisuklaasta löytyi harmaantuneita raajoja, joista neste oli kuivunut pois

ja minä säikähdin ja tajusin mitä kamalaa maailma pitää sisällään, ja kyseenalaistin taas olemassaoloni merkityksen

helvetti, totean, ja tunnen monenlaisen kriisin valuvan sisääni risteyksessä, kun pitäisi tehdä mäkilähtö. liikaa ulottuvuuksia, kuten helvetti.

oot tulppaani mun rinnassa ja nostat kasvojasi kohti valoa

minä nousen varpailleni jotta saisit hengittää mutta sinä et tunne empatiaani

harmaata laatikkoa naurattaa, se pian saa mut syliinsä

kosketat niskani untuvaa

ja eteisvärinä voimistuu

sinä suljet minut nuppuusi

ja tuuditat euforiaan

gaia

Minä istuin tuulessa

Ja mintunlehdet näykkivät helmojani

Sateessa oli metsäinen sävy ja hameeni alla oli

Piilossa

Keijukaisparvi

Ne räpyttelivät vasten sääriäni, jotka olin unohtanut ajella

Ja huntuuni tarttui perhoset kuin haaviin, tummat ja likaiset

Aurinko nousi ja maalasi raidan seinään

Vaikka tiesin sen pian katoavan, minä maalasin toisen

Siihen viereen

Piirsin nimettömääni renkaan

hymähdin

ja katosin

minä leijun

ja lopulta minä rikon ikkunan ja jään makaamaan samettiverhon taakse

ja minä ajattelen sinun luomiasi, joiden läpi kuultaa ohuet verisuonet

ja minä ajattelen tummaa sydäntäsi joka on

ihan siinä,

kuoren takana, fyysisen ulottuvuuden keskipisteessä

minua vasten, oven takana

ja lopulta minä nousen, pudistelen helmojani, palaan maailmaan ja todistan olleeni koko ajan väärässä:

sitruunakorsetissa

huulet kirkkaanpunaisina

kun sinä tanssitit minut piiloon,

lavan taakse, kun seinä kuristi selkää ja sormet huokailivat tuhkakupissa

tomussa

hän on kalpea ja metsä on sininen

ja minä olen huurretta ja laskeudun hänen hiuksilleen

hyväilen hiljaa hänen arkaa otsaansa, jonka ihon alla tiedän asuvan hiljentyneitä sieluja

vaikka tänään minulla on valta,

en minä paljoa tiedä

ihmiset

kaduilla, sielut autiot ja ränsistyneet, vuosista tummuneet

he ovat keitä tahansa, heitä

mutta minulla on hänet

ja yön valahtaessa yli kuusten latvojen

minä hautaan hänet samettiin

heräsin, en enää saanut unta. makasin kaksikymmentä minuuttia tokkurassa, kunnes annoin venytyksen tulla selkärangan keskikohdasta aaltona läpi ruumiin: se väänsi jalkani kiemuralle ja käteni jäykiksi pääni yläpuolelle, kolahdellen seinään.
ei ollut kahvia, raivostuin hiljaa. huulet oli rohtuneet yön aikana, keitin lakritsiteetä happamana, painoin kuuman mukin vasten unisia silmiäni ja nautin, söin marjoja kulhosta ja menin takaisin sänkyyn.

talven lähestyessä, aamujen kylmetessä syntyy tarve tehdä tajunnantilasta toiseen laskeutumisesta mahdollisimman helppoa. syntyy tarve pehmustaa kaikki talon terävät reunat ja peittää varjot vaaleanpunaisilla kukkaiskankailla. addiktioiden muodostamisesta tulee hyväksyttävämpää kuin ennen ja hiusten harjaaminen on yhä vähemmän pakollista.
jos paleltaa, on oikeus vääntää lämmitystä hurisemaan kovaäänisemmin täysin puhtain omatunnoin.

minä nousin uudelleen, keitin kokonaisen pannullisen ja odotin, että heräisit.
heitin trenssitakin ylleni ja sujautin kengät jalkaani, astuin kuvioksi ruskan sekaan. aamuilma nuuhki minua ensin epäilevästi, vieraana, minä puhalsin höyrypilven terävään ilmaan. se leijui sakeana kirkkaan maailman ja minun välissä, häivyttyessään lunastaen minulle paikan. kietouduin syysilmaan, kosteat lehdet tarttuivat kuolleina kengänpohjiini.

tunsin, kuinka lokakuun uutuus ja raikkaus herätti unesta jähmeät soluni yksitellen, joka sisäänhengityksellä.
tuntui, että uusi sykli oli alkamassa, ja minä olin kaikki aistit avoinna sitä vastassa