Tytöstä tuli nainen

Hän ei koskaan, koskaan halunnut sateenvarjoa. Toisen silmän häneltä oli puhkaissut eräs minkkiturkkinen rouva. Punaisella sateenvarjollaan, jonka yksi piikki seivästi silmän ja se jäi sen piikin päähän, kuin roska Ainolanpuistossa kadunkulkijan kenkään. Tyttö ei sanonut sanaakaan. Meni kotiin, laittoi lasikuulan silmän paikalle. Punaisen, hän halusi muistaa.


Tyttö ei oikeasti ollut rituaalien ihminen. Hänellä oli sotkuiset pihlajanmarjaiset letit, mutta ne alkoivat kasvaa yhteen ja kuristaa kurkkua heti yhden koulupäivän jälkeen. Miten hän jaksaisi kuvailla itseään tuntemattomalle, lähtisikö hän ripsistä vai varpaista?
Peiton alla maatessaan jäykkänä kuin tukki hän päätti aloittaa varpaista.-Punaista lakkaa. Niin kuin tädeillä. Säärikarvoja oli, pinkit virttyneet pikkuhousut ja raidallinen yöpaita. Sen alla kohoileva tarintakehä ja vähän liian lyhyet käsivarret. Pisamaleuka ja nökönenä, harmaat silmät. Homssuinen tyttö, lyhyet ripset.
Aamuisin hän käänsi kylkeä sängyn alla, jonne yleensä päätyi nukkumaan kun ei tahtonut rasittaa sänkyparkaa. Hän levitti jalkoihinsa karviaisenmarjoilta tuoksuvaa rasvaa, ja mietti josko joku hänet yllättäisi tänään. Että jos joku ihan todella pysähtyisi kadulla,
-sulla on kaunis hymy,
sanoisi ja jatkaisi matkaa. Eikä hän koskaan saisi tietää, kuka se ruskeasilmäinen aamuperhonen oli. Tyttöä se ei vaivaisi, hän tahtoisi tietää vain sen, joka hänelle kerrotaan.