Kastelin kaktustani, joka tuijotti minua pyöreillä silmillään ikkunalaudalla ja tunsin itseni syylliseksi - alistuin taas kerran palvelemaan. Kaktukset eivät lopeta piikittelyään edes kukkimiskausina.
Kukat ovat minulle kuin ihmissuhteita. Tumma orkidea rakastaa minua päivästä toiseen, ruusun piikki pistää vain jos siihen koskee. Joskus voikukat huokailevat minulle asfaltin vieressä ‘’Tanssita minua’’, mutta seinäruusuihin ei kannata kajota - kukat eivät muuta lajikettaan. Kerran krookus, aina krookus. Kerran verenpisara, aina verenpisara.
Minä en tuntenut ketään kunnolla , joten nimesin tuttujani salaa kukkien nimillä. Kirjoitin päiväkirjaan, mitä mieltä olin Orvokista ja pidinkö enemmän Annansilmästä vai Tulppaanista. Miehetkin olivat kukkia, en ole sukupuoliroolien puolestapuhuja.
Istuin keittiön pöydän ääreen ja aloin selailla puhelimeni numeroluetteloa. Selasin Liljan kohdalle ja painoin vihreää nappulaa.
Puhelimen hälytysääni soi kaupungin toisella laidalla ja Lilja vastasi puhelimeen.
Aioimme tavata, mutta vasta huomenna. Tänään on liikaa tekemistä, liikaa asioita jotka voisi hoitaa koska tahansa, mutta jotka piti hoitaa juuri nyt.
Tämä päivä laahusti hitaasti eteenpäin. Oli huvittavaa, miten tyhjää elämä voikaan olla. Niin merkityksetöntä, ettei sitä tahdo heittää hukkaan. Kukat kukkivat ja maapallo pyörii radallaan. Elämä etenee. Hienoa, ajattelen. Etenisipä minunkin elämäni.
Ulkona Lilja juoksee minua vastaan kukkamekossaan, ilmavirta sekoittaa hänen hiuksensa. Pikajuoksija, ajattelen. Lilja, niin kaunis ja taipuvainen.
Minua melkein ällöttää hänen onnellisuutensa. Voi vittujen kevät, kuka edes tahtoo olla onnellinen?
Lilja ja minä lähdemme kävelemään. Hän kertoo minulle, mitä hänelle kuuluu ja toisinpäin. Samaa vanhaa. Liljatkin kuihtuu.
Aurinko menee pilveen ja ohitamme kahvilan. Tekee mieli juoda vihreä tee, ja me istahdamme terassille teekupit kädessämme. Oion kaulustani, olemme yhtäkkiä kovin hiljaa.
Pilvet seilaavat yläpuolellamme määrätietoisina ja terassin lattialle on kaatunut vaivaantuneisuutta.
Joskus on vaikea olla aina kukassa, ajattelen, ja huomaan yhtäkkiä sanoneeni sen ääneen.
Lilja miettii hetken. Hänellä on ihana kyky olla ihmettelemättä mitään, olla pitämättä ketään outona.
Lilja kertoo, ettei ole vaikeaa olla onnellinen. Onnellisuus on asenne.
Onnellisuutta voi olla aamuauringon valo seinillä, tuntemattoman ihmisen hymy kadulla tai vaikkapa se, kun huomaat kevään tulevan.
Mutta minäpä olen aamu-uninen, en katso tuntemattomia ihmisiä silmiin enkä kiinnitä huomiota vuodenaikoihin.
Minä olen niitä kukkaihmisiä. Pidän kukista, suorastaan rakastan niitä.
Rakastan kukkien aamuista katsetta, sitä miten ne kertovat kaiken oleellisen. Joskus ne ovat lohdullisia, toisinaan ankaria.
Kaktukset pistävät aina, sillä kaktus ilman piikkejä ei ole kaktus.
Ruusu ilman terälehtiä ei ole ruusu.
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
Vanhemmat naiset
Aurinko paistoi pilvien lomasta, tuuli sekoitti ihmisten hiukset ja kenties heidän unelmansakin. Ainakin minun unelmani.
Tiedäthän, miten hurrikaani voi tuhota taloja, viedä ihmisiä mukanaan ja saada aikaan paljon tuhoa? Se katse. Sinun katseesi ihmisten välistä, suuressa hälinässä, keskellä kaupunkia.
En ole varma, iskitkö silmää minulle vai vieressäni istuneelle 80-vuotiaalle mummolle. Kenties oletkin viehättynyt vanhemmista naisista? Haluat, että he kuolevat rakastellessanne. Haluat heidän viimeisen henkäyksensä tulevan yhtä aikaa orgasmisi kanssa. Aah, mikä täyttymys, eikös?
Olet hieman sairas, ajattelin. Rakastua nyt itseään ainakin 60 vuotta vanhempaan naiseen.
Lähdit kävelemään luokseni. Pitkät hiuksesi liehuivat rytmikkäästi hartioittesi takana vasen oikea vasen oikea, tummat aurinkolasisi tuijottivat kiinteästi minuun.
‘’Mun tyttöseni ! Mitä äijä?’’, heitit letkeästi.
‘’Mitäs tässä, nätti päivä eiks jeh.’’, vastasin mummoa pälyillen. Tämä oli ottanut raukean asennon elämäänähneet kasvonsa aurinkoa päin. Ajattelin mummoa rakastelemassa edesmenneen ukin kanssa. Kalkkunankaulan lörppö iho heiluu tahdissa... Ei näin, pois, mieli !
‘’Mun vihreet silmät lumoo sut Alisa’’, totesit yhtäkkiä.
Mitä. Mitä?
‘’Hahahahahahaha, haha’’. Epätoivoista hämmennyksen peittämistä. Minua rakastutti.
Aurinko mietti meren takana minne mennä seuraavaksi. Tuuli tuntui repivän hiuksiani jonnekin preerialle saakka. Nyt jotain älykästä.
Tuijotit minua tiiviisti määrätietoinen ilme sulautuneena kasvoillesi.
“Tiesitkö, että valaiden keskimääräinen ikä on noin 100 vuotta?”, kysyin ja samalla kaduin kysymystä. Ketä kiinnostaa valaiden ikä?! Ei ainakaan minua, kun seisot edessäni ja kiinnität kaiken huomiosi minuun. Vai sittenkin vieressäni olevaan mummoon? Taidan olla hieman vainoharhainen. Pieni mieleni tekee minulle taas kepposia.
Hymyilit minulle, sinulla oli valta minusta. Jos olisit käskenyt, olisin vaikka nuollut kovettuneet jalkapohjasi ja karvaiset jalkasi.
Nimittäin kun menimme asunnollesi, tapahtui jotain mistä olin pitkää unelmoinut mutta joka näin jälkeenpäin ei ollutkaan niin hienoa.
Harrastimme seksiä. Rakastelimme. Panimme. Nussimme.
Sillä hetkellä eivät enkelit laulaneet, ruusun terälehtiä ei ollut sängylläsi joka oli petaamaton.
Ja erityisen karvaiset jalkasi kiinnittivät huomioni. Miten olinkaan aina ajatellut sinun olevan täydellinen? Olet karvaisin mies jonka olen eläissäni nähnyt.
En pidä karvoista.
Tiedäthän, miten hurrikaani voi tuhota taloja, viedä ihmisiä mukanaan ja saada aikaan paljon tuhoa? Se katse. Sinun katseesi ihmisten välistä, suuressa hälinässä, keskellä kaupunkia.
En ole varma, iskitkö silmää minulle vai vieressäni istuneelle 80-vuotiaalle mummolle. Kenties oletkin viehättynyt vanhemmista naisista? Haluat, että he kuolevat rakastellessanne. Haluat heidän viimeisen henkäyksensä tulevan yhtä aikaa orgasmisi kanssa. Aah, mikä täyttymys, eikös?
Olet hieman sairas, ajattelin. Rakastua nyt itseään ainakin 60 vuotta vanhempaan naiseen.
Lähdit kävelemään luokseni. Pitkät hiuksesi liehuivat rytmikkäästi hartioittesi takana vasen oikea vasen oikea, tummat aurinkolasisi tuijottivat kiinteästi minuun.
‘’Mun tyttöseni ! Mitä äijä?’’, heitit letkeästi.
‘’Mitäs tässä, nätti päivä eiks jeh.’’, vastasin mummoa pälyillen. Tämä oli ottanut raukean asennon elämäänähneet kasvonsa aurinkoa päin. Ajattelin mummoa rakastelemassa edesmenneen ukin kanssa. Kalkkunankaulan lörppö iho heiluu tahdissa... Ei näin, pois, mieli !
‘’Mun vihreet silmät lumoo sut Alisa’’, totesit yhtäkkiä.
Mitä. Mitä?
‘’Hahahahahahaha, haha’’. Epätoivoista hämmennyksen peittämistä. Minua rakastutti.
Aurinko mietti meren takana minne mennä seuraavaksi. Tuuli tuntui repivän hiuksiani jonnekin preerialle saakka. Nyt jotain älykästä.
Tuijotit minua tiiviisti määrätietoinen ilme sulautuneena kasvoillesi.
“Tiesitkö, että valaiden keskimääräinen ikä on noin 100 vuotta?”, kysyin ja samalla kaduin kysymystä. Ketä kiinnostaa valaiden ikä?! Ei ainakaan minua, kun seisot edessäni ja kiinnität kaiken huomiosi minuun. Vai sittenkin vieressäni olevaan mummoon? Taidan olla hieman vainoharhainen. Pieni mieleni tekee minulle taas kepposia.
Hymyilit minulle, sinulla oli valta minusta. Jos olisit käskenyt, olisin vaikka nuollut kovettuneet jalkapohjasi ja karvaiset jalkasi.
Nimittäin kun menimme asunnollesi, tapahtui jotain mistä olin pitkää unelmoinut mutta joka näin jälkeenpäin ei ollutkaan niin hienoa.
Harrastimme seksiä. Rakastelimme. Panimme. Nussimme.
Sillä hetkellä eivät enkelit laulaneet, ruusun terälehtiä ei ollut sängylläsi joka oli petaamaton.
Ja erityisen karvaiset jalkasi kiinnittivät huomioni. Miten olinkaan aina ajatellut sinun olevan täydellinen? Olet karvaisin mies jonka olen eläissäni nähnyt.
En pidä karvoista.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
rakkauden sata käskyä. TOTTELE! tai kuole
"onni on olla rakkaansa sylissä"
paskat, ajatteli anu
miten kukaan voi nauttia siitä tunteesta, kun rakastaa?
ehkä kaikki rakastavaiset unohtavat miten muuttuvat samalla haavoittuvaisiksi.
se on pelottavaa.
kun rakastat jotakuta, riistät sydämesi kylmänrauhallisesti rinnastasi.
annat sen toiselle, joka heittelee sitä miten haluaa, kopittelee kuin palloa.
ilmalennossa sun kulkua estää painovoima, ilmavirta
ja kimalaiset, mutta onneksi sydän on raskainta metallia ikinä.
tarpeeksi suruisana ja painavana se tuhoaa kaiken, mitä tiellensä osuu - häikäilemättä, tummat roistonlasit silmillään - purkaa näin patoutunutta aggressiotaan.
rakastettu tuhoutuu paineen alla, ja näin toteat, on parempi uskoa kuin luovuttaa.
joskus usko saattaa tipahtaa maahan. tunnet kovan iskun itsessäsi, tunnet kaiken mitä sydämmellesi tehdään; toinen nostaa sen maasta, pyyhkii hellävaroen ja lupaa, että näin ei käy enää koskaan, annat anteeksi ja unohdat kärsimyksen.
ja kun Hän kyllästyy leikkimään sillä, Hän hylkää sydämesi
se ei ole enää minkään arvoinen.
vain sillä on merkitystä, että löytää uuden eikä itse jää tyhjäksi.
"kulta, mitä siitä, jos kaksi tähteä ei riitä ?
taivaalla on tuhannesti enemmän"
-----
Koskaan ei jää tyhjäksi.
paskat, ajatteli anu
miten kukaan voi nauttia siitä tunteesta, kun rakastaa?
ehkä kaikki rakastavaiset unohtavat miten muuttuvat samalla haavoittuvaisiksi.
se on pelottavaa.
kun rakastat jotakuta, riistät sydämesi kylmänrauhallisesti rinnastasi.
annat sen toiselle, joka heittelee sitä miten haluaa, kopittelee kuin palloa.
ilmalennossa sun kulkua estää painovoima, ilmavirta
ja kimalaiset, mutta onneksi sydän on raskainta metallia ikinä.
tarpeeksi suruisana ja painavana se tuhoaa kaiken, mitä tiellensä osuu - häikäilemättä, tummat roistonlasit silmillään - purkaa näin patoutunutta aggressiotaan.
rakastettu tuhoutuu paineen alla, ja näin toteat, on parempi uskoa kuin luovuttaa.
joskus usko saattaa tipahtaa maahan. tunnet kovan iskun itsessäsi, tunnet kaiken mitä sydämmellesi tehdään; toinen nostaa sen maasta, pyyhkii hellävaroen ja lupaa, että näin ei käy enää koskaan, annat anteeksi ja unohdat kärsimyksen.
ja kun Hän kyllästyy leikkimään sillä, Hän hylkää sydämesi
se ei ole enää minkään arvoinen.
vain sillä on merkitystä, että löytää uuden eikä itse jää tyhjäksi.
"kulta, mitä siitä, jos kaksi tähteä ei riitä ?
taivaalla on tuhannesti enemmän"
-----
Koskaan ei jää tyhjäksi.
näetkö vaaleanpunaisia unia hereillä ollessasi ?
kuolemalta haisevat käytävät, tuskaisia huutoja ovien takaa
mutta toisaalta
auringon pilkahdus kiinni vedettyjen verhojen takaa,
vieraan ihmisen onnellinen hymy
syökää vaahtokarkkeja mahan täydeltä,
ahmikaa kaikki
mutta varokaa pahaa oloa,
se tulee yllättäen
mutta toisaalta
auringon pilkahdus kiinni vedettyjen verhojen takaa,
vieraan ihmisen onnellinen hymy
syökää vaahtokarkkeja mahan täydeltä,
ahmikaa kaikki
mutta varokaa pahaa oloa,
se tulee yllättäen
Katumus
Televisio laulaa minulle
kuva särisee. Olen manuaalinen.
Nykyään kaikki ovat siirtyneet
digiaikaan. Minä en.
Tupakan ja hattaran tuoksu
liihottelee olohuoneessani,
sytytän suitsukkeet
työnnän muistot kirjopesuun.
on surullista, ettei äitini opettanut minua käyttämään
pesukonetta
olen kyllä ostanut sen, mutta siellä se seisoo
käyttämättömänä kylpyhuoneen nurkassa
toisinaan tervehdin sitä; eihän ketään silti sovi täysin unohtaa
vaikka tarpeeton olisikin
käyn ostamassa hattaraa lähikaupasta
menen kotiini herkuttelemaan, mutten jaksa syödä kaikkea
hattarapurkin pohjalle jää kerros ikävää
johon tumppaan tupakkani.
kadun tätä.
kuva särisee. Olen manuaalinen.
Nykyään kaikki ovat siirtyneet
digiaikaan. Minä en.
Tupakan ja hattaran tuoksu
liihottelee olohuoneessani,
sytytän suitsukkeet
työnnän muistot kirjopesuun.
on surullista, ettei äitini opettanut minua käyttämään
pesukonetta
olen kyllä ostanut sen, mutta siellä se seisoo
käyttämättömänä kylpyhuoneen nurkassa
toisinaan tervehdin sitä; eihän ketään silti sovi täysin unohtaa
vaikka tarpeeton olisikin
käyn ostamassa hattaraa lähikaupasta
menen kotiini herkuttelemaan, mutten jaksa syödä kaikkea
hattarapurkin pohjalle jää kerros ikävää
johon tumppaan tupakkani.
kadun tätä.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Minulla on nyt vahva mielipide
Pidä hiuksesi kiinni ja anna niiden kasvaa huomaamatta.
Niin, että jonain päivänä huomaat että unelmiesi prinssi voi kiikkua torniisi hiuksiasi pitkin vaikka hänen seitsämänkymmenen yhden kilon paino repii hiuksiasi päänahasta irti.
Mutta eihän se haittaa, teet sen rakkaudesta.
Rakkaudesta prinssiin, jonka hymy sulattaa sydämesi ja jonka huulet kihelmöivät huuliasi vasten.
Ja kun prinssisi tuo sinulle punaisen ruusun. Oi, se tunne on mahtava.
Eikä sinua haittaa vaikka ruusu onkin poimittu äitisi kukkapenkistä. Sehän on vain hauskaa. Nauratte sylikkäin. Ymmärrätte toisianne pelkästään katsomalla silmiin.
Se on sitä rakkautta. Aivan varmasti on. Mitä muuta se voisi olla?
Mahtavaa on jos joku nuori mies kehtaa tulla suutelemaan 100 vuotta nukkunutta vanhaa käppyrää. Ja vielä rakastua tuohon unenpöpperöiseen sadan vuoden kuolan peittämään neitokaiseen- On se rakkauden voima valtava.
Ja kun prinssi viiltää puisella voiveitsellä nivuseesi nimikirjaimet korpin - se on sitä rakkautta. Mitä muuta se ei voisi olla?
Tunne suden todellinen persoona. Hän ei ole isoäitisi eikä ilotyttösi.
Valas ei ole leivänmurusi kotiinjohtava,
ei ole taivasta piilossa hameesi alla, vaikka kuljettaja niin saattaisi väittää viimeisen syöksyn lähestyessä.
Me hajotamme vessanpöntön protestiksi. Haistakaa paska.
Niin, että jonain päivänä huomaat että unelmiesi prinssi voi kiikkua torniisi hiuksiasi pitkin vaikka hänen seitsämänkymmenen yhden kilon paino repii hiuksiasi päänahasta irti.
Mutta eihän se haittaa, teet sen rakkaudesta.
Rakkaudesta prinssiin, jonka hymy sulattaa sydämesi ja jonka huulet kihelmöivät huuliasi vasten.
Ja kun prinssisi tuo sinulle punaisen ruusun. Oi, se tunne on mahtava.
Eikä sinua haittaa vaikka ruusu onkin poimittu äitisi kukkapenkistä. Sehän on vain hauskaa. Nauratte sylikkäin. Ymmärrätte toisianne pelkästään katsomalla silmiin.
Se on sitä rakkautta. Aivan varmasti on. Mitä muuta se voisi olla?
Mahtavaa on jos joku nuori mies kehtaa tulla suutelemaan 100 vuotta nukkunutta vanhaa käppyrää. Ja vielä rakastua tuohon unenpöpperöiseen sadan vuoden kuolan peittämään neitokaiseen- On se rakkauden voima valtava.
Ja kun prinssi viiltää puisella voiveitsellä nivuseesi nimikirjaimet korpin - se on sitä rakkautta. Mitä muuta se ei voisi olla?
Tunne suden todellinen persoona. Hän ei ole isoäitisi eikä ilotyttösi.
Valas ei ole leivänmurusi kotiinjohtava,
ei ole taivasta piilossa hameesi alla, vaikka kuljettaja niin saattaisi väittää viimeisen syöksyn lähestyessä.
Me hajotamme vessanpöntön protestiksi. Haistakaa paska.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Enkeleitä lasipurkissa
Se oli repiny ne letkut irti ja lähteny lätkimään sieltä sairaalasta. Tai no ei se ollu päässe ku huoneensa ovelle ku sen huonetoveri oli hälyttäny hoitajat. Siellä meni veriset jäljet pitkin lattiaa. Se veri ei ollu vielä edes kuivunu. Se oli tuoretta verta.
---
Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.
Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.
Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.
Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.
Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.
En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.
---
Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.
Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.
---
Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.
Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.
Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.
Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.
Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.
En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.
---
Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.
Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Nännivaroitus
Aamut on kaikista vaikeimpia, sellaisia ettei voi hengittää ilman toista ja olo on aivan kaoottinen. Tekisi mieli lähteä toisen luo, vaikka toinen olisikin kahdensadan kilometrin päässä ja nukkuisi vielä.
Entä ne aamut sen jälkeen kun et enää olekaan minun, hymysi ei kuulu minulle vaan se on suunnattu kaikille vapaille, iloisille ja sporttisille sinkkunaisille. Mitä minä teen niinä aamuina, ketä kaipaan?
Sinun vieressäsi on ehkä joku vaaleahiuksinen, sinisilmäinen hurmaava nuori nainen. Toivon, että aamulla kun avaat silmäsi se iltainen blondi typykkä ahtautuu aivan liian pieniin farkkuihinsa, näet miten hän ahtaa paksut reitensä housuihin, tuoksuu hieman hieltä ja illan taika on kadonnut.
Sinä et ansaitsisi sellaista kuraa, minä olen timanttia ja sen sinä ansaitset. Minä lupaan sinut itselleni kokonaan kokonaan kokonaan, enkä anna sinua ikinä Mirjami Hirvosen läpinäkyviin näppeihin. Ne ovat yhtä lasia kuin hänen
MIRJAMI HIRVOSELLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
MIRJAMI HIRVOSLLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
Hänellä on viisitoista ex-poikaystävää, älä kajoa hänen saastaisiin herpeshuuliinsa. Mirjami Hirvonen on mätä ja hän piilottelee selkänsä takana uutta varapoikaystävärekkamiestä joka on valmis ajamaan päältäsi aina kun Neiti käskee. Älä kajoa Mirjami Hirvoseen tai saat tuntea sen nahassasi viimeistään sen jälkeen kun nuo kirotut rakennekynnet ovat raapineet sen vihreälle vereslihalle ja hänen kaksihaarainen kielensä on myrkyttänyt nielusi valkoviinillä. Varo.
Ja Mirjami Hirvonen ei ole ainut nainen joka on tälläinen. Varo heitä kaikkia! Minä, minä vain olen ainut joka pukeutuu puuvillaiseen valkoiseen, mummon kukilla kirjailemaan pitkään hameeseen, minä annan mustien hiusteni hulmuta vapaina enkä ole tunkenut rintaliiveihini sukkia, kuten Mirjami tekee. Minä riitän itselleni, riitän itselleni ja sinullekin.
Minä rakastan rakoa hampaideni välissä, rakastan kynsiä jotka lohkeilevat ja rakastan sitä kun nauramme Mirjamille ja hänen ystävilleen nurkan takana.
Nauramme kun hän ottaa aurinkoa, kurkimme aidan yli ja hihitämme. Mirjami avaa bikininsä ja hänen rintansa levähtävät kasvoille. “Hyi, ei yhtään naisellista.”
Olen sitä mieltä, että olen kaunis, en halua rintoja jotka ovat isommat kuin aivoni. Mirjami tahtoo oksettavien nänniensä ilmeisesti ruskettuvan. Oikeasti ne roikkuvat vielä joku päivän navan tienoilla ja niistä suihkuaa kylmällä paineella ruskeaa maitoa ja viisitoista kirkuvaa lasta yrittää saada sitä osumaan suuhunsa - naisen tarkoitus saatana. Eikä siinä auta nätti tissirusketus.
Siinä vaiheessa Mirjami Hirvonen kaltaistensa lehmien tavoin harrastaa hiljaista ja hidasta nytkyttelyseksiä ruman partaisen miehensä kanssa maanantaisin, keksiviikkoisin ja lauantaisin, aina siinä samassa pikku parisängyssä juuri lasten mentyä nukkumaan. Mirjami Hirvonen käy joka vuosi uusimassa kierukkansa ettei tulisi kuudennettatoista kertaa raskaaksi. Aviomies alkaa nimittäin näyttää siltä että sen jälkeläisistä tulee rumia kuin… lehmän perse. Eihän se vanhuus lapsessa näy, mutta ne penikat kyllästyttää. Lörö läiskyvä penis pysyy enää tuskin sekuntia Mirjamin harmaassa elimessä. Kuihtunutta, käytettyä HAH!
Niin se naisen elämä menee, mutta näen Mirjamin parin viikon kuluttua auringonottopäivästä keskellä kaupunkia. Minulla on vaaleansiniset farkut ja Led Zeppelinin bändipaita, en ole meikannut, hiukseni ovat värjäämättä parin viime kuukauden ajalta. Minä olen maailman kaunein ja Mirjami ei. Sillä on ruskea nahkatoppi ja minihame. Minä isken suklaajäätelöni hänen töröttävin rintojensa väliin ja hörötän kovaan äänen. Olen ehkä kyllästynyt varomaan. - minusta on hauska nähdä sammuvaa ihoa.
Jos tässä jäätelöjutussa jokin minua kummastuttaa, niin se että jäätelö alkaa sulaa kun se osuu Mirjamin rintojen väliin . Ja hups vain, se katoaa. Ja Mirjami näyttää närkästyneeltä, kuin suuri jääkalikka olisi tungettu hänen perseeseensä poikittain. Minua naurattaa, nauran ja räkäisen hänen jalkojensa juureen, osun räkäklimpillä suoraan hänen varpaidensa väliin.
Ja siinä sinä istut, naurat ja naururypyt nousevat ohimoillesi. Tartun sinua kädestä ja Mirjami jää rannalle ruikuttamaan, me juoksemme auringonlaskuun ja hevonen juoksee rinnallamme. Me olemme niin ystävällisiä ettemme rasita hevosparkaa.
Ja auringon viimeisten säteiden hivellessä ihoamme rakastelemme ja yhdymme toisiimme. Sovimme toisillemme. Olemme luodut toisillemme. Sinä ja minä. Rakkaus. Tätä se on.
Entä ne aamut sen jälkeen kun et enää olekaan minun, hymysi ei kuulu minulle vaan se on suunnattu kaikille vapaille, iloisille ja sporttisille sinkkunaisille. Mitä minä teen niinä aamuina, ketä kaipaan?
Sinun vieressäsi on ehkä joku vaaleahiuksinen, sinisilmäinen hurmaava nuori nainen. Toivon, että aamulla kun avaat silmäsi se iltainen blondi typykkä ahtautuu aivan liian pieniin farkkuihinsa, näet miten hän ahtaa paksut reitensä housuihin, tuoksuu hieman hieltä ja illan taika on kadonnut.
Sinä et ansaitsisi sellaista kuraa, minä olen timanttia ja sen sinä ansaitset. Minä lupaan sinut itselleni kokonaan kokonaan kokonaan, enkä anna sinua ikinä Mirjami Hirvosen läpinäkyviin näppeihin. Ne ovat yhtä lasia kuin hänen
MIRJAMI HIRVOSELLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
MIRJAMI HIRVOSLLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
Hänellä on viisitoista ex-poikaystävää, älä kajoa hänen saastaisiin herpeshuuliinsa. Mirjami Hirvonen on mätä ja hän piilottelee selkänsä takana uutta varapoikaystävärekkamiestä joka on valmis ajamaan päältäsi aina kun Neiti käskee. Älä kajoa Mirjami Hirvoseen tai saat tuntea sen nahassasi viimeistään sen jälkeen kun nuo kirotut rakennekynnet ovat raapineet sen vihreälle vereslihalle ja hänen kaksihaarainen kielensä on myrkyttänyt nielusi valkoviinillä. Varo.
Ja Mirjami Hirvonen ei ole ainut nainen joka on tälläinen. Varo heitä kaikkia! Minä, minä vain olen ainut joka pukeutuu puuvillaiseen valkoiseen, mummon kukilla kirjailemaan pitkään hameeseen, minä annan mustien hiusteni hulmuta vapaina enkä ole tunkenut rintaliiveihini sukkia, kuten Mirjami tekee. Minä riitän itselleni, riitän itselleni ja sinullekin.
Minä rakastan rakoa hampaideni välissä, rakastan kynsiä jotka lohkeilevat ja rakastan sitä kun nauramme Mirjamille ja hänen ystävilleen nurkan takana.
Nauramme kun hän ottaa aurinkoa, kurkimme aidan yli ja hihitämme. Mirjami avaa bikininsä ja hänen rintansa levähtävät kasvoille. “Hyi, ei yhtään naisellista.”
Olen sitä mieltä, että olen kaunis, en halua rintoja jotka ovat isommat kuin aivoni. Mirjami tahtoo oksettavien nänniensä ilmeisesti ruskettuvan. Oikeasti ne roikkuvat vielä joku päivän navan tienoilla ja niistä suihkuaa kylmällä paineella ruskeaa maitoa ja viisitoista kirkuvaa lasta yrittää saada sitä osumaan suuhunsa - naisen tarkoitus saatana. Eikä siinä auta nätti tissirusketus.
Siinä vaiheessa Mirjami Hirvonen kaltaistensa lehmien tavoin harrastaa hiljaista ja hidasta nytkyttelyseksiä ruman partaisen miehensä kanssa maanantaisin, keksiviikkoisin ja lauantaisin, aina siinä samassa pikku parisängyssä juuri lasten mentyä nukkumaan. Mirjami Hirvonen käy joka vuosi uusimassa kierukkansa ettei tulisi kuudennettatoista kertaa raskaaksi. Aviomies alkaa nimittäin näyttää siltä että sen jälkeläisistä tulee rumia kuin… lehmän perse. Eihän se vanhuus lapsessa näy, mutta ne penikat kyllästyttää. Lörö läiskyvä penis pysyy enää tuskin sekuntia Mirjamin harmaassa elimessä. Kuihtunutta, käytettyä HAH!
Niin se naisen elämä menee, mutta näen Mirjamin parin viikon kuluttua auringonottopäivästä keskellä kaupunkia. Minulla on vaaleansiniset farkut ja Led Zeppelinin bändipaita, en ole meikannut, hiukseni ovat värjäämättä parin viime kuukauden ajalta. Minä olen maailman kaunein ja Mirjami ei. Sillä on ruskea nahkatoppi ja minihame. Minä isken suklaajäätelöni hänen töröttävin rintojensa väliin ja hörötän kovaan äänen. Olen ehkä kyllästynyt varomaan. - minusta on hauska nähdä sammuvaa ihoa.
Jos tässä jäätelöjutussa jokin minua kummastuttaa, niin se että jäätelö alkaa sulaa kun se osuu Mirjamin rintojen väliin . Ja hups vain, se katoaa. Ja Mirjami näyttää närkästyneeltä, kuin suuri jääkalikka olisi tungettu hänen perseeseensä poikittain. Minua naurattaa, nauran ja räkäisen hänen jalkojensa juureen, osun räkäklimpillä suoraan hänen varpaidensa väliin.
Ja siinä sinä istut, naurat ja naururypyt nousevat ohimoillesi. Tartun sinua kädestä ja Mirjami jää rannalle ruikuttamaan, me juoksemme auringonlaskuun ja hevonen juoksee rinnallamme. Me olemme niin ystävällisiä ettemme rasita hevosparkaa.
Ja auringon viimeisten säteiden hivellessä ihoamme rakastelemme ja yhdymme toisiimme. Sovimme toisillemme. Olemme luodut toisillemme. Sinä ja minä. Rakkaus. Tätä se on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)