Kastelin kaktustani, joka tuijotti minua pyöreillä silmillään ikkunalaudalla ja tunsin itseni syylliseksi - alistuin taas kerran palvelemaan. Kaktukset eivät lopeta piikittelyään edes kukkimiskausina.
Kukat ovat minulle kuin ihmissuhteita. Tumma orkidea rakastaa minua päivästä toiseen, ruusun piikki pistää vain jos siihen koskee. Joskus voikukat huokailevat minulle asfaltin vieressä ‘’Tanssita minua’’, mutta seinäruusuihin ei kannata kajota - kukat eivät muuta lajikettaan. Kerran krookus, aina krookus. Kerran verenpisara, aina verenpisara.
Minä en tuntenut ketään kunnolla , joten nimesin tuttujani salaa kukkien nimillä. Kirjoitin päiväkirjaan, mitä mieltä olin Orvokista ja pidinkö enemmän Annansilmästä vai Tulppaanista. Miehetkin olivat kukkia, en ole sukupuoliroolien puolestapuhuja.
Istuin keittiön pöydän ääreen ja aloin selailla puhelimeni numeroluetteloa. Selasin Liljan kohdalle ja painoin vihreää nappulaa.
Puhelimen hälytysääni soi kaupungin toisella laidalla ja Lilja vastasi puhelimeen.
Aioimme tavata, mutta vasta huomenna. Tänään on liikaa tekemistä, liikaa asioita jotka voisi hoitaa koska tahansa, mutta jotka piti hoitaa juuri nyt.
Tämä päivä laahusti hitaasti eteenpäin. Oli huvittavaa, miten tyhjää elämä voikaan olla. Niin merkityksetöntä, ettei sitä tahdo heittää hukkaan. Kukat kukkivat ja maapallo pyörii radallaan. Elämä etenee. Hienoa, ajattelen. Etenisipä minunkin elämäni.
Ulkona Lilja juoksee minua vastaan kukkamekossaan, ilmavirta sekoittaa hänen hiuksensa. Pikajuoksija, ajattelen. Lilja, niin kaunis ja taipuvainen.
Minua melkein ällöttää hänen onnellisuutensa. Voi vittujen kevät, kuka edes tahtoo olla onnellinen?
Lilja ja minä lähdemme kävelemään. Hän kertoo minulle, mitä hänelle kuuluu ja toisinpäin. Samaa vanhaa. Liljatkin kuihtuu.
Aurinko menee pilveen ja ohitamme kahvilan. Tekee mieli juoda vihreä tee, ja me istahdamme terassille teekupit kädessämme. Oion kaulustani, olemme yhtäkkiä kovin hiljaa.
Pilvet seilaavat yläpuolellamme määrätietoisina ja terassin lattialle on kaatunut vaivaantuneisuutta.
Joskus on vaikea olla aina kukassa, ajattelen, ja huomaan yhtäkkiä sanoneeni sen ääneen.
Lilja miettii hetken. Hänellä on ihana kyky olla ihmettelemättä mitään, olla pitämättä ketään outona.
Lilja kertoo, ettei ole vaikeaa olla onnellinen. Onnellisuus on asenne.
Onnellisuutta voi olla aamuauringon valo seinillä, tuntemattoman ihmisen hymy kadulla tai vaikkapa se, kun huomaat kevään tulevan.
Mutta minäpä olen aamu-uninen, en katso tuntemattomia ihmisiä silmiin enkä kiinnitä huomiota vuodenaikoihin.
Minä olen niitä kukkaihmisiä. Pidän kukista, suorastaan rakastan niitä.
Rakastan kukkien aamuista katsetta, sitä miten ne kertovat kaiken oleellisen. Joskus ne ovat lohdullisia, toisinaan ankaria.
Kaktukset pistävät aina, sillä kaktus ilman piikkejä ei ole kaktus.
Ruusu ilman terälehtiä ei ole ruusu.
