''Me olemme aivan tavallisia'', hoit kietoen ympärilleni lisää harmaanlikaisia vilttejä. Katsoit kieron säälivästi sääriäni, joita olit äsken raapinut verille kuin tiikeri. Hymähdin, lähdit hakemaan desinfiointiainetta
Ehkä puolentoista metrin korkuinen huone ajatteli seuranani. Meitä ei enää kiinnostanut, oliko kohtalontovereita, ei kiinnostanut, mitä lääkäri sanoisi. Kiinnosti vain, miten selviäisimme seuraavasta yöstä.
Käsissäsi oli vaaleanpunainen pumpulituppo ja sininen puteli.
Aine kirveli säärissäni niin, että inahdin, mutta toistaessasi tutun mantrasi rauhoituin. Me olemme aivan tavallisia. Matti ja Maija naapurista.
On melko raskasta pitää suurta salaisuutta sisällään. Varsinkin jos salaisuus on karkuun pyrkivää laatua ja sen haltija on voimaton. Minä olen voimaton. Olen Maija ja olen hellä mutta typerä kuin patakinnas.
Sinä yhtenä aamuna tavallisen kaupan kassalla painoin silmäni kiinni ja toivoin hartaasti, että myyjä ei huomaisi. Mutta turhaan toivoin, sen korppikotkamaisen naisen silmät kiinnittyivät oikean korvalehteni juureen ja se hymyili tietäväisesti.
"Sitä ollaan taas matkalla, niinkö?"
Käänsin katseeni äkkiä pois, ja siinä samassa kyyneleet alkoivat valua.
Ja aina kun suola virtaa kasvojen kraattereista, niin arvet revitään auki. Sukkahousuni tahriutuivat punaisista kyyneleistä.
Käsirengasta, jossa oli yhä hintalappu, alkoi itkettää.
Kenkiä, joihin minulla ei ollut varaa, alkoi itkettää.
Sinun tupakka-askiasi takkini sisätaskussa alkoi itkettää.
Harmaata huopavilttiä luolassasi alkoi itkettää.
Hiuspinnejäni alkoi itkettää.
Tulvi!
Maisemat kiisivät sinipunaisina silmieni vieressä. Jalat iskeytyivät maahan tiukassa rytmissä vuorotellen, päässä jyskytti sata lekaa, puuskutus muutti hikiset kasvoni pinkeiksi.
Vain sydän ei jyskyttänyt.
Pysähdyin tuttujen nappisilmien syyttävään katseeseen.
''Kärysitkö.''
Kärysin.
Otit askisi, pyyhit sen kyyneleet, suoristit knallin ja harmaa viltti olillasi
kaikkosit viimeisen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti