Itseäni.
Aloin siivota huonettani. Keräsin ajatukset sängylle, kirjoituspöydälle, säkkituolin päälle.
Tartuin cd-levyn angstiseen kansilehteen, indiskan kuittiin ja ruotsin kieliopin kirjaan, piilotin ne kukalliseen vetolaatikkoon kuolleiden sanojen viereen.
Punertavissa sormenpäissäni tuntui kofeiini
halusin ampua jotakuta kalloon.
Siirsin kaiken tavaran pois maton päältä, makasin sen vasemalle reunalle ja kieritin maton ympärilleni.
Tässä sitä taas oltiin, turvassa. Ehkä. Minun sisälläni Pontius Pilatus huutaa:
Tee se.
Auringon alla kuhisi mehiläisiä. Aloin vuotaa:
Siirappiset silmäni, ajatukseni jotka eivät osaa pukea itseään sanoiksi,
siili sielussani, se nostaa piikkinsä pystyyn kun joku tulee tarpeeksi lähelle.
Vihaan lähes kaikkea.
Rakkautta.
Ilman sitä ei voi elää, niinpäniin, ja suklaa ei lihota. Typerä hymy ja uhrautuminen.
Kuka sitä oikeasti haluaa? Työntää itse veitsi sydämensä läpi, hymyillen ja vapaaehtoisesti.
Vihaan lähes kaikkea.
Synkkiä aamuja jälkeesi, iloisia aamuja kun olit tässä. Suloisia viestejä, kaakaota kermavaahdolla.
Helpompaa vihata kuin rakastaa.
Sylissäsi olisin ainakin joku vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti