Pidä hiuksesi kiinni ja anna niiden kasvaa huomaamatta.
Niin, että jonain päivänä huomaat että unelmiesi prinssi voi kiikkua torniisi hiuksiasi pitkin vaikka hänen seitsämänkymmenen yhden kilon paino repii hiuksiasi päänahasta irti.
Mutta eihän se haittaa, teet sen rakkaudesta.
Rakkaudesta prinssiin, jonka hymy sulattaa sydämesi ja jonka huulet kihelmöivät huuliasi vasten.
Ja kun prinssisi tuo sinulle punaisen ruusun. Oi, se tunne on mahtava.
Eikä sinua haittaa vaikka ruusu onkin poimittu äitisi kukkapenkistä. Sehän on vain hauskaa. Nauratte sylikkäin. Ymmärrätte toisianne pelkästään katsomalla silmiin.
Se on sitä rakkautta. Aivan varmasti on. Mitä muuta se voisi olla?
Mahtavaa on jos joku nuori mies kehtaa tulla suutelemaan 100 vuotta nukkunutta vanhaa käppyrää. Ja vielä rakastua tuohon unenpöpperöiseen sadan vuoden kuolan peittämään neitokaiseen- On se rakkauden voima valtava.
Ja kun prinssi viiltää puisella voiveitsellä nivuseesi nimikirjaimet korpin - se on sitä rakkautta. Mitä muuta se ei voisi olla?
Tunne suden todellinen persoona. Hän ei ole isoäitisi eikä ilotyttösi.
Valas ei ole leivänmurusi kotiinjohtava,
ei ole taivasta piilossa hameesi alla, vaikka kuljettaja niin saattaisi väittää viimeisen syöksyn lähestyessä.
Me hajotamme vessanpöntön protestiksi. Haistakaa paska.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Enkeleitä lasipurkissa
Se oli repiny ne letkut irti ja lähteny lätkimään sieltä sairaalasta. Tai no ei se ollu päässe ku huoneensa ovelle ku sen huonetoveri oli hälyttäny hoitajat. Siellä meni veriset jäljet pitkin lattiaa. Se veri ei ollu vielä edes kuivunu. Se oli tuoretta verta.
---
Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.
Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.
Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.
Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.
Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.
En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.
---
Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.
Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.
---
Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.
Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.
Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.
Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.
Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.
En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.
---
Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.
Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Nännivaroitus
Aamut on kaikista vaikeimpia, sellaisia ettei voi hengittää ilman toista ja olo on aivan kaoottinen. Tekisi mieli lähteä toisen luo, vaikka toinen olisikin kahdensadan kilometrin päässä ja nukkuisi vielä.
Entä ne aamut sen jälkeen kun et enää olekaan minun, hymysi ei kuulu minulle vaan se on suunnattu kaikille vapaille, iloisille ja sporttisille sinkkunaisille. Mitä minä teen niinä aamuina, ketä kaipaan?
Sinun vieressäsi on ehkä joku vaaleahiuksinen, sinisilmäinen hurmaava nuori nainen. Toivon, että aamulla kun avaat silmäsi se iltainen blondi typykkä ahtautuu aivan liian pieniin farkkuihinsa, näet miten hän ahtaa paksut reitensä housuihin, tuoksuu hieman hieltä ja illan taika on kadonnut.
Sinä et ansaitsisi sellaista kuraa, minä olen timanttia ja sen sinä ansaitset. Minä lupaan sinut itselleni kokonaan kokonaan kokonaan, enkä anna sinua ikinä Mirjami Hirvosen läpinäkyviin näppeihin. Ne ovat yhtä lasia kuin hänen
MIRJAMI HIRVOSELLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
MIRJAMI HIRVOSLLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
Hänellä on viisitoista ex-poikaystävää, älä kajoa hänen saastaisiin herpeshuuliinsa. Mirjami Hirvonen on mätä ja hän piilottelee selkänsä takana uutta varapoikaystävärekkamiestä joka on valmis ajamaan päältäsi aina kun Neiti käskee. Älä kajoa Mirjami Hirvoseen tai saat tuntea sen nahassasi viimeistään sen jälkeen kun nuo kirotut rakennekynnet ovat raapineet sen vihreälle vereslihalle ja hänen kaksihaarainen kielensä on myrkyttänyt nielusi valkoviinillä. Varo.
Ja Mirjami Hirvonen ei ole ainut nainen joka on tälläinen. Varo heitä kaikkia! Minä, minä vain olen ainut joka pukeutuu puuvillaiseen valkoiseen, mummon kukilla kirjailemaan pitkään hameeseen, minä annan mustien hiusteni hulmuta vapaina enkä ole tunkenut rintaliiveihini sukkia, kuten Mirjami tekee. Minä riitän itselleni, riitän itselleni ja sinullekin.
Minä rakastan rakoa hampaideni välissä, rakastan kynsiä jotka lohkeilevat ja rakastan sitä kun nauramme Mirjamille ja hänen ystävilleen nurkan takana.
Nauramme kun hän ottaa aurinkoa, kurkimme aidan yli ja hihitämme. Mirjami avaa bikininsä ja hänen rintansa levähtävät kasvoille. “Hyi, ei yhtään naisellista.”
Olen sitä mieltä, että olen kaunis, en halua rintoja jotka ovat isommat kuin aivoni. Mirjami tahtoo oksettavien nänniensä ilmeisesti ruskettuvan. Oikeasti ne roikkuvat vielä joku päivän navan tienoilla ja niistä suihkuaa kylmällä paineella ruskeaa maitoa ja viisitoista kirkuvaa lasta yrittää saada sitä osumaan suuhunsa - naisen tarkoitus saatana. Eikä siinä auta nätti tissirusketus.
Siinä vaiheessa Mirjami Hirvonen kaltaistensa lehmien tavoin harrastaa hiljaista ja hidasta nytkyttelyseksiä ruman partaisen miehensä kanssa maanantaisin, keksiviikkoisin ja lauantaisin, aina siinä samassa pikku parisängyssä juuri lasten mentyä nukkumaan. Mirjami Hirvonen käy joka vuosi uusimassa kierukkansa ettei tulisi kuudennettatoista kertaa raskaaksi. Aviomies alkaa nimittäin näyttää siltä että sen jälkeläisistä tulee rumia kuin… lehmän perse. Eihän se vanhuus lapsessa näy, mutta ne penikat kyllästyttää. Lörö läiskyvä penis pysyy enää tuskin sekuntia Mirjamin harmaassa elimessä. Kuihtunutta, käytettyä HAH!
Niin se naisen elämä menee, mutta näen Mirjamin parin viikon kuluttua auringonottopäivästä keskellä kaupunkia. Minulla on vaaleansiniset farkut ja Led Zeppelinin bändipaita, en ole meikannut, hiukseni ovat värjäämättä parin viime kuukauden ajalta. Minä olen maailman kaunein ja Mirjami ei. Sillä on ruskea nahkatoppi ja minihame. Minä isken suklaajäätelöni hänen töröttävin rintojensa väliin ja hörötän kovaan äänen. Olen ehkä kyllästynyt varomaan. - minusta on hauska nähdä sammuvaa ihoa.
Jos tässä jäätelöjutussa jokin minua kummastuttaa, niin se että jäätelö alkaa sulaa kun se osuu Mirjamin rintojen väliin . Ja hups vain, se katoaa. Ja Mirjami näyttää närkästyneeltä, kuin suuri jääkalikka olisi tungettu hänen perseeseensä poikittain. Minua naurattaa, nauran ja räkäisen hänen jalkojensa juureen, osun räkäklimpillä suoraan hänen varpaidensa väliin.
Ja siinä sinä istut, naurat ja naururypyt nousevat ohimoillesi. Tartun sinua kädestä ja Mirjami jää rannalle ruikuttamaan, me juoksemme auringonlaskuun ja hevonen juoksee rinnallamme. Me olemme niin ystävällisiä ettemme rasita hevosparkaa.
Ja auringon viimeisten säteiden hivellessä ihoamme rakastelemme ja yhdymme toisiimme. Sovimme toisillemme. Olemme luodut toisillemme. Sinä ja minä. Rakkaus. Tätä se on.
Entä ne aamut sen jälkeen kun et enää olekaan minun, hymysi ei kuulu minulle vaan se on suunnattu kaikille vapaille, iloisille ja sporttisille sinkkunaisille. Mitä minä teen niinä aamuina, ketä kaipaan?
Sinun vieressäsi on ehkä joku vaaleahiuksinen, sinisilmäinen hurmaava nuori nainen. Toivon, että aamulla kun avaat silmäsi se iltainen blondi typykkä ahtautuu aivan liian pieniin farkkuihinsa, näet miten hän ahtaa paksut reitensä housuihin, tuoksuu hieman hieltä ja illan taika on kadonnut.
Sinä et ansaitsisi sellaista kuraa, minä olen timanttia ja sen sinä ansaitset. Minä lupaan sinut itselleni kokonaan kokonaan kokonaan, enkä anna sinua ikinä Mirjami Hirvosen läpinäkyviin näppeihin. Ne ovat yhtä lasia kuin hänen
MIRJAMI HIRVOSELLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
MIRJAMI HIRVOSLLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
Hänellä on viisitoista ex-poikaystävää, älä kajoa hänen saastaisiin herpeshuuliinsa. Mirjami Hirvonen on mätä ja hän piilottelee selkänsä takana uutta varapoikaystävärekkamiestä joka on valmis ajamaan päältäsi aina kun Neiti käskee. Älä kajoa Mirjami Hirvoseen tai saat tuntea sen nahassasi viimeistään sen jälkeen kun nuo kirotut rakennekynnet ovat raapineet sen vihreälle vereslihalle ja hänen kaksihaarainen kielensä on myrkyttänyt nielusi valkoviinillä. Varo.
Ja Mirjami Hirvonen ei ole ainut nainen joka on tälläinen. Varo heitä kaikkia! Minä, minä vain olen ainut joka pukeutuu puuvillaiseen valkoiseen, mummon kukilla kirjailemaan pitkään hameeseen, minä annan mustien hiusteni hulmuta vapaina enkä ole tunkenut rintaliiveihini sukkia, kuten Mirjami tekee. Minä riitän itselleni, riitän itselleni ja sinullekin.
Minä rakastan rakoa hampaideni välissä, rakastan kynsiä jotka lohkeilevat ja rakastan sitä kun nauramme Mirjamille ja hänen ystävilleen nurkan takana.
Nauramme kun hän ottaa aurinkoa, kurkimme aidan yli ja hihitämme. Mirjami avaa bikininsä ja hänen rintansa levähtävät kasvoille. “Hyi, ei yhtään naisellista.”
Olen sitä mieltä, että olen kaunis, en halua rintoja jotka ovat isommat kuin aivoni. Mirjami tahtoo oksettavien nänniensä ilmeisesti ruskettuvan. Oikeasti ne roikkuvat vielä joku päivän navan tienoilla ja niistä suihkuaa kylmällä paineella ruskeaa maitoa ja viisitoista kirkuvaa lasta yrittää saada sitä osumaan suuhunsa - naisen tarkoitus saatana. Eikä siinä auta nätti tissirusketus.
Siinä vaiheessa Mirjami Hirvonen kaltaistensa lehmien tavoin harrastaa hiljaista ja hidasta nytkyttelyseksiä ruman partaisen miehensä kanssa maanantaisin, keksiviikkoisin ja lauantaisin, aina siinä samassa pikku parisängyssä juuri lasten mentyä nukkumaan. Mirjami Hirvonen käy joka vuosi uusimassa kierukkansa ettei tulisi kuudennettatoista kertaa raskaaksi. Aviomies alkaa nimittäin näyttää siltä että sen jälkeläisistä tulee rumia kuin… lehmän perse. Eihän se vanhuus lapsessa näy, mutta ne penikat kyllästyttää. Lörö läiskyvä penis pysyy enää tuskin sekuntia Mirjamin harmaassa elimessä. Kuihtunutta, käytettyä HAH!
Niin se naisen elämä menee, mutta näen Mirjamin parin viikon kuluttua auringonottopäivästä keskellä kaupunkia. Minulla on vaaleansiniset farkut ja Led Zeppelinin bändipaita, en ole meikannut, hiukseni ovat värjäämättä parin viime kuukauden ajalta. Minä olen maailman kaunein ja Mirjami ei. Sillä on ruskea nahkatoppi ja minihame. Minä isken suklaajäätelöni hänen töröttävin rintojensa väliin ja hörötän kovaan äänen. Olen ehkä kyllästynyt varomaan. - minusta on hauska nähdä sammuvaa ihoa.
Jos tässä jäätelöjutussa jokin minua kummastuttaa, niin se että jäätelö alkaa sulaa kun se osuu Mirjamin rintojen väliin . Ja hups vain, se katoaa. Ja Mirjami näyttää närkästyneeltä, kuin suuri jääkalikka olisi tungettu hänen perseeseensä poikittain. Minua naurattaa, nauran ja räkäisen hänen jalkojensa juureen, osun räkäklimpillä suoraan hänen varpaidensa väliin.
Ja siinä sinä istut, naurat ja naururypyt nousevat ohimoillesi. Tartun sinua kädestä ja Mirjami jää rannalle ruikuttamaan, me juoksemme auringonlaskuun ja hevonen juoksee rinnallamme. Me olemme niin ystävällisiä ettemme rasita hevosparkaa.
Ja auringon viimeisten säteiden hivellessä ihoamme rakastelemme ja yhdymme toisiimme. Sovimme toisillemme. Olemme luodut toisillemme. Sinä ja minä. Rakkaus. Tätä se on.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Matka
Junan jyskytys tuntui päässäni ja ihana vallan tunne virtasi veressäni ja sai adrenaliinini kuohumaan. Nousin penkistä ja menin kahvioon, ostin kahvia ja suklaapatukan. Myyjä hymyili epätavallisen ystävällisesti. Minua nauratti ja teki mieli heittää pari kuperkeikkaa ja hypätä junan ikkunasta ulos ja lentää.
Paikalleni oli tullut istumaan poika, jolla oli samanlaiset kengät kuin Adamilla.
Mulla oli ihan oikeasti ollu sitä ikävä, sen hymyä, katsetta ja sitä miten se suuteli; ei lujasti mutta sillätavalla että se kuitenkin tuntu mahan pohjassa pienenä kirvelynä. Olin unohtanu sen tummanvihreän villapaidan tuoksun joka tulvahti nenään aina kun painoin kasvoni sitä vasten. Kutina. Olin unohtanu sen haikumpparit.
Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan.
'' Sori, tää on mun paikka'', hymyilin. '' Ai, sori'', se urahti ja siirtyi viereiselle riville. En voinut olla pälyilemättä. Penkin selkämys kutitti teepaitani läpi. Mussutin suklaapatukkaani aina välillä pipopoikaan pälyillen. En ollut nähnyt kunnolla hänen kasvojaan, oikeastaan vain leuan ja suun. Minussa läikkyi hieman, mutta Adam oli liian kaukana pystyäkseni ajattelemaan häntä. Karibialla. Kuka helvetti menee Karibialle joululomalla.
Yhtäkkiä jotain lämmintä istui vierelleni. Pipopoika. Hän oli vetänyt piponsa silmiensä päälle, mutta tunnistin nenän. Siinä oli kaksi pientä luomea. Nyt minä ymmärsin !
Poika oli jotenkin odottava, ja minä laskin suklaapatukan kädestäni, ojennuin pojan pipoa kohdi ja vetäisin. Reaktio oli odotettu, hän läiskäisi kätensä päähänsä ja huusi jotain epämääräistä. Ja kyllä. Se oli Adam. Se hymyili. Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan. Teki mieli lentää.
perjantai 30. tammikuuta 2009
kipu
vihasin, ihan tosissani
hiuksia joista juurikasvu erottui selvästi, silmiä jotka tuijottivat minua masentuneena peilistä, vartaloa joka oli kaikkien ihanteiden vastakohta ja kaikkea sitä mitä en nähnyt kuvajaisessani
etenkin mieltä, sitä joka liikkui päässäni täysin hallitsemattomasti
ja tunteita
välillä rakastin, välillä vihasin
halusin että olen jonkun, ja taas vähän ajan päästä en halunnut olla kenenkään
joka aamu painin itseni kanssa, että lähteäkö kouluun vai ei, jaksanko vielä tämän päivän olla
useimmiten mieleni voitti ja jäin kotiin, silloin se alkoi
joka päivä se sattui enemmän
"et ole kenenkään arvoinen, katso nyt itseäsi, ruma, läski, ällöttävä, olisi parempi jos sinua ei olisi, kukaan ei kärsisi, tiedätkö mitä muut ajattelevat sinusta, he vihaavat sinua, kukaan ei ikinä pystyisi rakastumaan sinuun, ei ennenkuin olet kauniimpi, viisaampi"
joka kerta makasin kippurassa sängyssä tai sängyn vieressä, vääntelehdin kuin suuren tuskan kourissa, sanat iskivät kuin tikarit, ne lävistivät sieluani, joka kerta lujempaa
peitin korvat käsilläni, en halunnut kuulla, en tietää mitä muut minusta ajattelivat, sisälläni oleva minä käpertyi joka sanan jälkeen pienemmäksi
identiteettini oli tuskaisena kiertynyt jonnekin pohjelihaksen taakse, todella kauas.
kertokaa joku, pelastakaa, tuokaa messisas minulle, antakaa minulle vapaus, tappakaa !
hiuksia joista juurikasvu erottui selvästi, silmiä jotka tuijottivat minua masentuneena peilistä, vartaloa joka oli kaikkien ihanteiden vastakohta ja kaikkea sitä mitä en nähnyt kuvajaisessani
etenkin mieltä, sitä joka liikkui päässäni täysin hallitsemattomasti
ja tunteita
välillä rakastin, välillä vihasin
halusin että olen jonkun, ja taas vähän ajan päästä en halunnut olla kenenkään
joka aamu painin itseni kanssa, että lähteäkö kouluun vai ei, jaksanko vielä tämän päivän olla
useimmiten mieleni voitti ja jäin kotiin, silloin se alkoi
joka päivä se sattui enemmän
"et ole kenenkään arvoinen, katso nyt itseäsi, ruma, läski, ällöttävä, olisi parempi jos sinua ei olisi, kukaan ei kärsisi, tiedätkö mitä muut ajattelevat sinusta, he vihaavat sinua, kukaan ei ikinä pystyisi rakastumaan sinuun, ei ennenkuin olet kauniimpi, viisaampi"
joka kerta makasin kippurassa sängyssä tai sängyn vieressä, vääntelehdin kuin suuren tuskan kourissa, sanat iskivät kuin tikarit, ne lävistivät sieluani, joka kerta lujempaa
peitin korvat käsilläni, en halunnut kuulla, en tietää mitä muut minusta ajattelivat, sisälläni oleva minä käpertyi joka sanan jälkeen pienemmäksi
identiteettini oli tuskaisena kiertynyt jonnekin pohjelihaksen taakse, todella kauas.
kertokaa joku, pelastakaa, tuokaa messisas minulle, antakaa minulle vapaus, tappakaa !
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kello viiden tee
Vaaleat kiharat hiukset tahmaantuvat verestä. Pienet, pyöreät, sileät lapsenkasvot turpoavat mustien maihareiden rautakärkien potkuista. Lapsen hysteerinen itku, täydellisen pyöreistä kyyneleistä täyttyneet silmät. Vääristyneet kasvonpiirteet, jotka eivät kuulu pienille sieville tytöille jotka käyttävät prinsessa mekkoja ja kutsuvat lempinallensa kello viiden teelle.
Rautakärjet, nuo saastaisen, syntisen pahat nahan peittämät demonit hakkaavat. Tuloksiin ei tarvittaisi kuin yksi pieni peitsi ja lapsen pyöreän mahan voisi lävistää kuin roskan kaivopuistossa.
Ja minä katson. Tytön tyhjät silmäkuopat valuvat kyyneleitä, ole kiltti, itke myös puolestani, minä en voi.
Viaton huutaa.
Tunteeko hän.
''HUUDA, SAATANA!'' käsken lasta, maihareineni jotka eivät oikeasti tarkoita mutta jatkavat nuijimistaan,
Ole kiltti, lopeta itku ja huuda kuten me aikuiset jotka eivät enää osaa itkeä. Minä haluan ottaa sinut syliini ja puhaltaa hellästi vaaleisiin kiharoihisi ,nukkeni, minä aion pelastaa, minä aion vielä tulla ja koskettaa, minä aion olla nyt jumala joka antaa uuden elämän! Antakaa minun katsoa, antakaa minun koskettaa, vain hieman koskettaa tyhjiä silmäkuoppia, revennyttä rintakehää ja auennutta sydäntä, kiltit.
Hiljaa, hämmentyneenä voimastani kyykistyn lapsen viereen. "Kuka sinulle tämän teki, pieni?
Äiti pitää sinusta huolen, äiti hautaa sinut metsään, piiloon ihmisten katseilta. Äiti rakastaa sinun velttoa ruumistasi, äiti rakastaa nyt jo pysähtynyttä sydäntäsi. Äidin kulta."
Lapsi ei katso, ei kuule, ei vastaa. Lapsen ruumis tuntuu painavalta sylissäni. Lapsen onnellinen hymy on pyyhkiytynyt pois. Äiti potkaisee kenkänsä kärjellä silmämunan tieltään.
Metsässä, kuusen suojaavien oksien alla äiti painautuu lapsen kylmää ja veristä ruumista vasten. Kylmät kyyneleet valuvat poskipäiltä suupieleen.
Ja lumi sataa ankean kalpeaan maahan äidin tuudittaessa lastaan syvimpään uneen.
Rautakärjet, nuo saastaisen, syntisen pahat nahan peittämät demonit hakkaavat. Tuloksiin ei tarvittaisi kuin yksi pieni peitsi ja lapsen pyöreän mahan voisi lävistää kuin roskan kaivopuistossa.
Ja minä katson. Tytön tyhjät silmäkuopat valuvat kyyneleitä, ole kiltti, itke myös puolestani, minä en voi.
Viaton huutaa.
Tunteeko hän.
''HUUDA, SAATANA!'' käsken lasta, maihareineni jotka eivät oikeasti tarkoita mutta jatkavat nuijimistaan,
Ole kiltti, lopeta itku ja huuda kuten me aikuiset jotka eivät enää osaa itkeä. Minä haluan ottaa sinut syliini ja puhaltaa hellästi vaaleisiin kiharoihisi ,nukkeni, minä aion pelastaa, minä aion vielä tulla ja koskettaa, minä aion olla nyt jumala joka antaa uuden elämän! Antakaa minun katsoa, antakaa minun koskettaa, vain hieman koskettaa tyhjiä silmäkuoppia, revennyttä rintakehää ja auennutta sydäntä, kiltit.
Hiljaa, hämmentyneenä voimastani kyykistyn lapsen viereen. "Kuka sinulle tämän teki, pieni?
Äiti pitää sinusta huolen, äiti hautaa sinut metsään, piiloon ihmisten katseilta. Äiti rakastaa sinun velttoa ruumistasi, äiti rakastaa nyt jo pysähtynyttä sydäntäsi. Äidin kulta."
Lapsi ei katso, ei kuule, ei vastaa. Lapsen ruumis tuntuu painavalta sylissäni. Lapsen onnellinen hymy on pyyhkiytynyt pois. Äiti potkaisee kenkänsä kärjellä silmämunan tieltään.
Metsässä, kuusen suojaavien oksien alla äiti painautuu lapsen kylmää ja veristä ruumista vasten. Kylmät kyyneleet valuvat poskipäiltä suupieleen.
Ja lumi sataa ankean kalpeaan maahan äidin tuudittaessa lastaan syvimpään uneen.
lauantai 24. tammikuuta 2009
virhevirhevirhe
Opettaja sanoi, että tässä on nyt tullut jokin virhe.
Itse olet, ajattelin. Suurempi virhe, kuin maailman olisi koskaan pitänyt sallia.
Mutta sinä olit minun virheeni, jota en haluaisi kadottaa. Haluaisin, että sinä olisit se, jolle soittaisin keskellä yötä jos näkisin painajaisia tai vain kuullakseni sinun äänesi.
Ja uskaltaisin herättää sinut, koska tietäisin että sinäkin tekisit niin. Puhuisit kanssani aamuun saakka.
Ja pitäisit minua lähelläsi, painaisit kätesi sydäntäni vasten ja sanoisit että olen siellä.
Sydämessäsi. Sielussasi. Mielessäsi. Ajatuksissasi. Elämässäsi
Itse olet, ajattelin. Suurempi virhe, kuin maailman olisi koskaan pitänyt sallia.
Mutta sinä olit minun virheeni, jota en haluaisi kadottaa. Haluaisin, että sinä olisit se, jolle soittaisin keskellä yötä jos näkisin painajaisia tai vain kuullakseni sinun äänesi.
Ja uskaltaisin herättää sinut, koska tietäisin että sinäkin tekisit niin. Puhuisit kanssani aamuun saakka.
Ja pitäisit minua lähelläsi, painaisit kätesi sydäntäni vasten ja sanoisit että olen siellä.
Sydämessäsi. Sielussasi. Mielessäsi. Ajatuksissasi. Elämässäsi
tiistai 20. tammikuuta 2009
Sinä unenomainen.
Heitän sinut kuin timantit pöydän alle sumuna,
olet sokea,
minä en.
aamu-usva sinut verhoilkoon.
eivät henget muuta tarvitse-
ole leijuva.
--------------
niin kuin aggressiiviset mielet kompastelevat
sohjossa
kylmä sade niskassa, on heille sinä
kylmä sade niskassa
Kerro, miksi näyttäydyt tuskana!
pikkukivet kengänpohjassa, on heille sinä
pikkukivet kengänpohjassa
mitä patoat, mitä purat
viiltämällä ohutsuoleni auki
joka saatanan sekunti?
Heitän sinut kuin timantit pöydän alle sumuna,
olet sokea,
minä en.
aamu-usva sinut verhoilkoon.
eivät henget muuta tarvitse-
ole leijuva.
--------------
niin kuin aggressiiviset mielet kompastelevat
sohjossa
kylmä sade niskassa, on heille sinä
kylmä sade niskassa
Kerro, miksi näyttäydyt tuskana!
pikkukivet kengänpohjassa, on heille sinä
pikkukivet kengänpohjassa
mitä patoat, mitä purat
viiltämällä ohutsuoleni auki
joka saatanan sekunti?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)