Kello viiden tee

Vaaleat kiharat hiukset tahmaantuvat verestä. Pienet, pyöreät, sileät lapsenkasvot turpoavat mustien maihareiden rautakärkien potkuista. Lapsen hysteerinen itku, täydellisen pyöreistä kyyneleistä täyttyneet silmät. Vääristyneet kasvonpiirteet, jotka eivät kuulu pienille sieville tytöille jotka käyttävät prinsessa mekkoja ja kutsuvat lempinallensa kello viiden teelle.
Rautakärjet, nuo saastaisen, syntisen pahat nahan peittämät demonit hakkaavat. Tuloksiin ei tarvittaisi kuin yksi pieni peitsi ja lapsen pyöreän mahan voisi lävistää kuin roskan kaivopuistossa.

Ja minä katson. Tytön tyhjät silmäkuopat valuvat kyyneleitä, ole kiltti, itke myös puolestani, minä en voi.

Viaton huutaa.
Tunteeko hän.
''HUUDA, SAATANA!'' käsken lasta, maihareineni jotka eivät oikeasti tarkoita mutta jatkavat nuijimistaan,
Ole kiltti, lopeta itku ja huuda kuten me aikuiset jotka eivät enää osaa itkeä. Minä haluan ottaa sinut syliini ja puhaltaa hellästi vaaleisiin kiharoihisi ,nukkeni, minä aion pelastaa, minä aion vielä tulla ja koskettaa, minä aion olla nyt jumala joka antaa uuden elämän! Antakaa minun katsoa, antakaa minun koskettaa, vain hieman koskettaa tyhjiä silmäkuoppia, revennyttä rintakehää ja auennutta sydäntä, kiltit.



Hiljaa, hämmentyneenä voimastani kyykistyn lapsen viereen. "Kuka sinulle tämän teki, pieni?
Äiti pitää sinusta huolen, äiti hautaa sinut metsään, piiloon ihmisten katseilta. Äiti rakastaa sinun velttoa ruumistasi, äiti rakastaa nyt jo pysähtynyttä sydäntäsi. Äidin kulta."
Lapsi ei katso, ei kuule, ei vastaa. Lapsen ruumis tuntuu painavalta sylissäni. Lapsen onnellinen hymy on pyyhkiytynyt pois. Äiti potkaisee kenkänsä kärjellä silmämunan tieltään.

Metsässä, kuusen suojaavien oksien alla äiti painautuu lapsen kylmää ja veristä ruumista vasten. Kylmät kyyneleet valuvat poskipäiltä suupieleen.


Ja lumi sataa ankean kalpeaan maahan äidin tuudittaessa lastaan syvimpään uneen.