Lauantai 20:89

Kanelituoksukynttilät kerrostaloasuntoni eteisen nurkassa hymyilivät minulle rakastavasti violeteissa kipoissaan . Kaikki oli mennyt niin nopeasti ohitse. Kuin päälleni olisi kaadettu kuusitoista litraa elämää: yritin kovasti saada edes osan kiinni mutta sormieni läpi valui kaikki.

Ovikello huusi apua, huusi huutamistaan ja hätäännyin sen puolesta: kuka kiusaa puolustuskyvytöntä?
Riensin oven luo, kevein askelin ettei tunkeilija huomaisi. Kyykistyin katsomaan lattianraosta kuka rohkeni häiritä minua ja kynttilöiden lempeää hymyä. Hymyä, joka omistettiin vain minulle. Suloiset hymykuopat piparikulhon pohjalla kurkottelivat minua kohden.
Näin vain siniset villasukat, kuka hullu kävelee talvella ilman kenkiä, hymyilin sisäänpäin, itselleni, kieleni alle takertui hymy jonka yritin piilottaa syvemmälle, mahanpohjaan.

Liu'utin itseäni ovea vasten kurkistusreiälle, jonka rotat olivat siihen ehkä aiemmin rakentaneet. Reikä oli ikään kuin sydämenmuotoinen ja näytti minulle suukotellun palan vasenta olkapäätäsi.
Aloit sihistä ja hyristä minulle. Painauduin selkä ovea vasten ja kuuntelin pikkiriikkistä värinää, minkä sait aikaan.
Minussa ja maailmassa, oven läpi, käytävässä, asunnossa.
Sinäkin olit selkä ovea vasten rappukäytävässä - tunsin sen. Aloit naputtaa villasukkakantapäälläsi oveen vaaleanpunaisen pantterin rytmiä. Sain rytmistä heti kiinni ja painauduin huoneeni sisäpuolella ovea vasten hieman tiukemmin, aloin rummuttaa oveeni sormilla tahdissa, melkein säikähdin sen kumisevaa ääntä.
Hyrinäsi voimistui
alkoi saada melodiaa
ja yhtäkkiä joku otti läpileikkauksen ja ikuisti meidät laulamassa ääneen tuota viekasta, hiiviskelevää melodiaa, vangitsi meidän tyytyväiset hymymme jotka ulottuivat oven lävitse toistemme huulille saakka.
Kaikki oli sinistä, paitsi ovi joka oli ruskeaa vaneria ( ja silmät, jotka olivat ovelaa suklaata), emmekä myöskään laske tähän vaaleanpunaista pantteria.

Mutta villasukkasi olivat, ja kaiken kukkuraksi
olin keittänyt lakritsiteetä.