tuikkaa kohtalon korvakäytävään
enkä enää ikinä havahdu muualta
kuin lastenhuoneen harmaalta nahkasohvalta
sen tajutessani suljen silmät ja lopetan kaiken.
Minun on kai pakko siivilöidä helmet sormenpäistäsi, tipautella vartalolle vain hiljakseltaan.
Olet minun tanssiaskeleet ympäri olohuoneen pöydän,
Hillopurkin ruudullinen kangaskansi
Olet minun vesisaavi, nenä, pakkanen ja valkoinen pommi
ja
siinä vaiheessa, kun tuon kynsilakan sivellin tanssi kosteantahmeaa tanssiaan alavatsallani, nuo punaiset, kiiltävät jäljet alkoivat tuntua merkillisen tutuilta vaikka läpeensä traumatisoituneena
ja mätänä menneistä pelkäsinkin jatkuvasti asetonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti