silmäpako

ota kosketus
haluan olla tuulenpesä oksillasi
apua,
purkaannun. leviä laajalle

pelkkään solmioon sonnustautuneena hän nousi, nosti hattuaan
hyppäsi matkatavaraliukuhihnalle ja humahti muoviverhon läpi tuntemattomaan

astu punamustaan aikakoneeseen, palaa lähtökuoppiin
potkaise itseäsi silmään seitkytluvun indigo

ota tukastani kiinni
ja lopeta tämä sietämätön poksahtelu

seremonia

kaikki ovat hiljaa
heräävä maa on musta ja kiiltää kultaisena

oikaisen finnkinon aution pihan läpi
ilma on musta ja pehmeä, orkideoja täynnä
tiedän,

tämä on niitä aamuja

oikaiset itsesi raitapatjalle, se purkautuu kulmista ja sinä
nukkaannut, etkä nypi mitään pois

Kun sitä kaipaa vaan sen yhden syliin
                         Tahtois kasvattaa sen kanssa pari (ihanaa) lasta
                                              Eikä kuitenkaan
Odottaa että se halaa ja samalla toivoo että se häipyis

Kun ihailee sen viisaita ajatuksia ja sitä, että se tahtoo ranskalaiset viikset sormiinsa
                Ja sitten muistaa että eihän se koskaan tule olemaan mahdollista

-Sinä olet aivan ihmeellinen
-Taas tuo ilme, ethän sä edes yritä muuttua
-Ja nuo silmät, sinä hymyiletkin niin suloisesti
-Mä oon niin  kyllästyny suhun

ollaanko

ruskeat helmet syleilevät silmäkuoppiani ja
sade ropisee peltikattoon,
minä olen käpertynyt veneen alle
ja sateesta tummuneet
koivunlehdet takertuneina poskiini
kaipaan lämpöä

ollaanko puuvillaliinaan käärityt pähkinät,
yhdessä, saman harson sisässä?
ollaanko sokeat ruusut lukkojen takana
vitriinissä

nahkahansikas

herra, olette tökerö
lausutte sanojanne joita ajan kuluessa
koetan asetella toisten huulille
tökkäsitte sydänlihakseeni palavan suitsukkeen
hymyilitte määrätietoisesti, anna savun levitä, tyttö
tuoksun tukkia solusi ja värjätä sinut uudestaan

mutta
rakastan sitä kun hän pitää minusta tiukasti kiinni ratkaisevilla hetkillä
etten pääse liikkumaan
tai huutamaan
pyrkimään takaisin, hän sanoo
ollaan tässä

unohdus

vie aikaa tottua.
antaa mielen tukehtua kohtuun ja pysäyttää
vesirajassa läikkyvät
tutut kasvot.

kumartua, laskea mekko nilkkoihin
antaa heinien ja kirjosieppojen raaviskella ihoa sieltä missä se on ohutta

pikkusormella tökkiä vesirajaa ja koettaa tunnistaa
kuka on tämä kadonnut,
laskuvedessä etsintäkuulutettu

victoria

kirkas ja väkevä ovat olleen hankalasti vastakkain
hankautuneet yhteen ja puristaneet ohimoista

miksi nauran, vaikka selkäni takana tulitikku polttaa pian
tutulla selällä kiemurrelleet kynnet
ja tuuli tukahduttaa metsän takanani harmaanruskeaksi, painaa varvut kasaan

haluan vain avata avaruuden, antaa hapen virrata liekkeihin,
heittää ne saatanan hampaat nuotioon ja ruoskia paljasta päänahkaa
kepein sydämin
hukata kesän tuuleen ja
päästää suun vaahtoamaan ja hukkua itseeni

tarvitsen viestejä

nokia tune

näinä lumisina aikoina en ole yrittänyt olla mitään.
olen pessyt hiukseni vanhalla tunkkaisella hajuvedellä ja lukenut kaksikymmentä vuotta vanhoja naistenlehtiä,
olen lakannut silmäripseni hopeanharmaiksi ja ottanut vastaan suuria järkäleitä
jotain hyvin kylmää ja painavaa
ollut ihan viime vuosituhannelta tai jostain enkä tiedä miksi

kiidän kostealla asfaltilla, sade on huijannut luistimet jalkaani
terä itkee vasten kiveä, raastan itseäni väkisin kohti jotain en mitään enkä tiedä miksi
ja sitten

nokian kolmekolmekymppejä alkaa sataa
väkinäisesti hymyillen kohoaviin lumikinoksiin tienvarrella,
puhelimet hukuttavat hangen tummansiniseen muoviin, alkavat väristä toisiaan vasten sulattaen uudessa sadasosasekunnissa tuon vaalean neitsyen, kolisten lopulta vasten toistensa heikkoja kuoria
tummansinisinä ja heikkoina ja tuttuina,
ehkä olen palannut tärkeän äärelle