minä leijun

ja lopulta minä rikon ikkunan ja jään makaamaan samettiverhon taakse

ja minä ajattelen sinun luomiasi, joiden läpi kuultaa ohuet verisuonet

ja minä ajattelen tummaa sydäntäsi joka on

ihan siinä,

kuoren takana, fyysisen ulottuvuuden keskipisteessä

minua vasten, oven takana

ja lopulta minä nousen, pudistelen helmojani, palaan maailmaan ja todistan olleeni koko ajan väärässä:

sitruunakorsetissa

huulet kirkkaanpunaisina

kun sinä tanssitit minut piiloon,

lavan taakse, kun seinä kuristi selkää ja sormet huokailivat tuhkakupissa

tomussa

hän on kalpea ja metsä on sininen

ja minä olen huurretta ja laskeudun hänen hiuksilleen

hyväilen hiljaa hänen arkaa otsaansa, jonka ihon alla tiedän asuvan hiljentyneitä sieluja

vaikka tänään minulla on valta,

en minä paljoa tiedä

ihmiset

kaduilla, sielut autiot ja ränsistyneet, vuosista tummuneet

he ovat keitä tahansa, heitä

mutta minulla on hänet

ja yön valahtaessa yli kuusten latvojen

minä hautaan hänet samettiin

heräsin, en enää saanut unta. makasin kaksikymmentä minuuttia tokkurassa, kunnes annoin venytyksen tulla selkärangan keskikohdasta aaltona läpi ruumiin: se väänsi jalkani kiemuralle ja käteni jäykiksi pääni yläpuolelle, kolahdellen seinään.
ei ollut kahvia, raivostuin hiljaa. huulet oli rohtuneet yön aikana, keitin lakritsiteetä happamana, painoin kuuman mukin vasten unisia silmiäni ja nautin, söin marjoja kulhosta ja menin takaisin sänkyyn.

talven lähestyessä, aamujen kylmetessä syntyy tarve tehdä tajunnantilasta toiseen laskeutumisesta mahdollisimman helppoa. syntyy tarve pehmustaa kaikki talon terävät reunat ja peittää varjot vaaleanpunaisilla kukkaiskankailla. addiktioiden muodostamisesta tulee hyväksyttävämpää kuin ennen ja hiusten harjaaminen on yhä vähemmän pakollista.
jos paleltaa, on oikeus vääntää lämmitystä hurisemaan kovaäänisemmin täysin puhtain omatunnoin.

minä nousin uudelleen, keitin kokonaisen pannullisen ja odotin, että heräisit.
heitin trenssitakin ylleni ja sujautin kengät jalkaani, astuin kuvioksi ruskan sekaan. aamuilma nuuhki minua ensin epäilevästi, vieraana, minä puhalsin höyrypilven terävään ilmaan. se leijui sakeana kirkkaan maailman ja minun välissä, häivyttyessään lunastaen minulle paikan. kietouduin syysilmaan, kosteat lehdet tarttuivat kuolleina kengänpohjiini.

tunsin, kuinka lokakuun uutuus ja raikkaus herätti unesta jähmeät soluni yksitellen, joka sisäänhengityksellä.
tuntui, että uusi sykli oli alkamassa, ja minä olin kaikki aistit avoinna sitä vastassa

kaikki tapahtuu kursiivilla vuosia ja sitten joku minussa kääntää sen kursiivin väärään suuntaan ja nukun vaikka ei väsytä ja kun väsyttää, en nuku ja kaikkien äänet sekoittuu samaksi kun muistot on yhtä sakeaa lientä jonka ainesosia ei voi enää erottaa toisistaan, oon addiktoitunut ihan kaikkeen eikä pienet violetit yksinkertaiset asiat anna mielenrauhaa

laitoin vaahtokarkin mikroon ja sulatin itseni sen sekaan, leikkasin tukan pienillä kynsisaksilla ja annoin tajunnan virrata viemäriin syljen mukana ja samalla kun sidoin sormesi sängynpäätyyn, kaduin ihan jokaista asiaa, kun minä en normaalisti ikinä kadu

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

.

voisin vielä tässä vauhtiin päästyäni toivoa, että ne tyypit, jotka postaustahdin hiipumisesta huolimatta vielä joskus tsekkailee meijän keijupölyisiä sivujamme, ilmottais ihanaisesta olemassaolostaan, että tajunnan öö... epähedelmät (eli mansikat!) jatkossa pulpahtelee tänne, eikä vaan sinne surullisen kuuluisaan pöytälaatikkoon (joka btw kihisee innostuksissaan, kun sillä on asiaa, jota ei oo päästetty ulos).

tuntuu hyvin erikoiselta kirjottaa jotain omana itsenäni. vielä tässä runon yhteydessä tälleen. sanokaa, jos pilaan tunnelman teidänkin mielestänne ja mun pitää poistaa tämä lisäteksti tästä. enivei, kommentiboksi on tuossa alhaalla. olen superiloinen ja superyllättynyt, jos joku vaivautuu! jee! sydänmiä!

vihaisena ei pitäis tehdä mitään

pakko kai turvautua luontokuvaukseen:

puuvillan ja untuvan seassa minä olen päiväni viettänyt, ja nälän yllättäessä kohdannut harmaanruskeat kasvoni, jonka tilasta varmaan kertoo aivan tarpeeksi se, etten näe eroa silmäpussien ja huulten sävyjen välillä

ja sitten inspiroitunut jostain niin kovasti, että tilaa ei jää kuin rakkaudelle - sellaiselle kuohuilevalle itserakkaudelle, joka ei oikeasti vie mihinkään, tukkii kaikki luomisprosessiin tarvittavat huokoset.

Pitkässä ajassa asioista on tullut kovin fyysisiä

Lankut jalkojeni alla ovat saaneet värinsä villasukkieni kuluneista pohjista. minä olen kävellyt ympyrää odottaen putoilevia lentokoneenosia , vingun

osaamatta laittaa sanoja sinne, minne ne kuuluisivat - hukutan ne olkapäillesi, hartioillesi, huonoimpina päivinä sukellan pää edellä kainaloosi ja peitän kasvot pahalta maailmalta, koska tiedän, mitä silloin teet:

Kiedot käsivartesi ympärilleni, silität hiuksiani ja jos en inahdakaan, pyöräytät minut ympäri ja kysyt syvällä äänellä

Mikä hätänä

Ja siihen minä aina sulan ja olen säälittävä

Ja nostan pääni

havaitsen: minussa virtaa estrogeeni

tunnen harmistuvani ja vaihdan housuihin

ja ajattelen sitä miestä, jonka esiliina oli väärän värinen

sillon harmittaa, kun kävelen jostain tapahtumista äärettömän raivon vallassa kadulla, eikä sitä vihaa saa purkaa mihinkään

ja tekis mieli juosta päin puuta tai jotain tehdä, kaivautua asfaltista pohjalle

nii sillon harmittaa ettei vaan kykene

kuva: weheartit.com

teekupissa ui keijuja

ruskea ja karvas kieleni liikkuu kaarnalla, tuulee

minulla on siivet

toivo jotain !

Lisään sitten yöllä hilettä kahvinpurujesi sekaan niin että saisin sinut ilostumaan ja

iltasaduksi kertoisin miten tuuli muuttuu runoiksi sun hiuksilla

ja sitten vaahtopäinä, kiemurrellen ne alkavat hipoa pilviä

messias

unessa nainen rämpii sademetsässä

häämekossaan

hänen huntuaan kiskovat kolibrit ja hän pelkää paljastuvansa

tahrattomana hän nousee aamu-unen kyllästämistä silkkilakanoistaan

kietoo burgundinpunaisen mohairneuleen alastoman vartalonsa peitoksi.

nainen astuu ulos

ja suolainen tuuli ottaa hänet lempein käsivarsin syleilyynsä

sataman kohinassa

puuterintuoksuisena

hän askeltaa rytmikkäästi, ylväänä

hänellä on määränpää, punatut huulet

mutta hänen sisällään tuuli on tummaa

meri kuohuaa hänen keuhkoissaan

ja hänen sakeat vaahtopäänsä hyydyttävät veren nilkkoihin

ja pohjan keltaiset kukat avaavat nuppunsa

valuttaakseen

universumin mustan mahlan

hänen käsilaukkunsa silkkivuorelle

metamorfoosi

harmaa sade hioo karhean ihoni

rosoisesta silkkiseksi

alusvaatteeni olivat vaaleanpunaiset, mutta astuessani sisään tiedän

että ihoni on päässyt niistä lävitse

heitän kengät pöydälle ja liu'utan mekon nilkkoihin,

poistan korvarenkaat, pyyhkäisen levinneet ripsivärit silmien alta vähän liian huolimattomalla liikkeellä

asetun makaamaan kivilattialle, seinäkello tikittää

hengästyneen rintakehäni tahdissa

et ole kotona, et ole huolehtimassa minua lämpimään suihkuun

ja kun minä en osaa tulla yksin kotiin,

minä vain päädyn makaamaan lattialle kylmissäni osaamatta auttaa itseäni

ja minä vain

haaveilen typerästi

linimenttipurkkiin sukeltamisesta ja

ikuisesta

kellunnasta

--------------------------------------------------------------------------------------

toivehelmien seasta minä herään,

oja on kostea ja olen pienempi

kuin eilen

minulle on

kasvanut häntä

ryömin poispäin sadoista tuijottavista mulkosilmistä, ja vaikka

lapset katkaisivat jalkani keltaisella hiekkalapiolla, eturuumis liikkuu yhä moitteettomasti

luulivat kai, että kidun, en kitunut

lähdin nopeasti