kipu

vihasin, ihan tosissani


hiuksia joista juurikasvu erottui selvästi, silmiä jotka tuijottivat minua masentuneena peilistä, vartaloa joka oli kaikkien ihanteiden vastakohta ja kaikkea sitä mitä en nähnyt kuvajaisessani


etenkin mieltä, sitä joka liikkui päässäni täysin hallitsemattomasti


ja tunteita


välillä rakastin, välillä vihasin


halusin että olen jonkun, ja taas vähän ajan päästä en halunnut olla kenenkään



joka aamu painin itseni kanssa, että lähteäkö kouluun vai ei, jaksanko vielä tämän päivän olla

useimmiten mieleni voitti ja jäin kotiin, silloin se alkoi

joka päivä se sattui enemmän

"et ole kenenkään arvoinen, katso nyt itseäsi, ruma, läski, ällöttävä, olisi parempi jos sinua ei olisi, kukaan ei kärsisi, tiedätkö mitä muut ajattelevat sinusta, he vihaavat sinua, kukaan ei ikinä pystyisi rakastumaan sinuun, ei ennenkuin olet kauniimpi, viisaampi"

joka kerta makasin kippurassa sängyssä tai sängyn vieressä, vääntelehdin kuin suuren tuskan kourissa, sanat iskivät kuin tikarit, ne lävistivät sieluani, joka kerta lujempaa

peitin korvat käsilläni, en halunnut kuulla, en tietää mitä muut minusta ajattelivat, sisälläni oleva minä käpertyi joka sanan jälkeen pienemmäksi
identiteettini oli tuskaisena kiertynyt jonnekin pohjelihaksen taakse, todella kauas.
kertokaa joku, pelastakaa, tuokaa messisas minulle, antakaa minulle vapaus, tappakaa !

Kello viiden tee

Vaaleat kiharat hiukset tahmaantuvat verestä. Pienet, pyöreät, sileät lapsenkasvot turpoavat mustien maihareiden rautakärkien potkuista. Lapsen hysteerinen itku, täydellisen pyöreistä kyyneleistä täyttyneet silmät. Vääristyneet kasvonpiirteet, jotka eivät kuulu pienille sieville tytöille jotka käyttävät prinsessa mekkoja ja kutsuvat lempinallensa kello viiden teelle.
Rautakärjet, nuo saastaisen, syntisen pahat nahan peittämät demonit hakkaavat. Tuloksiin ei tarvittaisi kuin yksi pieni peitsi ja lapsen pyöreän mahan voisi lävistää kuin roskan kaivopuistossa.

Ja minä katson. Tytön tyhjät silmäkuopat valuvat kyyneleitä, ole kiltti, itke myös puolestani, minä en voi.

Viaton huutaa.
Tunteeko hän.
''HUUDA, SAATANA!'' käsken lasta, maihareineni jotka eivät oikeasti tarkoita mutta jatkavat nuijimistaan,
Ole kiltti, lopeta itku ja huuda kuten me aikuiset jotka eivät enää osaa itkeä. Minä haluan ottaa sinut syliini ja puhaltaa hellästi vaaleisiin kiharoihisi ,nukkeni, minä aion pelastaa, minä aion vielä tulla ja koskettaa, minä aion olla nyt jumala joka antaa uuden elämän! Antakaa minun katsoa, antakaa minun koskettaa, vain hieman koskettaa tyhjiä silmäkuoppia, revennyttä rintakehää ja auennutta sydäntä, kiltit.



Hiljaa, hämmentyneenä voimastani kyykistyn lapsen viereen. "Kuka sinulle tämän teki, pieni?
Äiti pitää sinusta huolen, äiti hautaa sinut metsään, piiloon ihmisten katseilta. Äiti rakastaa sinun velttoa ruumistasi, äiti rakastaa nyt jo pysähtynyttä sydäntäsi. Äidin kulta."
Lapsi ei katso, ei kuule, ei vastaa. Lapsen ruumis tuntuu painavalta sylissäni. Lapsen onnellinen hymy on pyyhkiytynyt pois. Äiti potkaisee kenkänsä kärjellä silmämunan tieltään.

Metsässä, kuusen suojaavien oksien alla äiti painautuu lapsen kylmää ja veristä ruumista vasten. Kylmät kyyneleet valuvat poskipäiltä suupieleen.


Ja lumi sataa ankean kalpeaan maahan äidin tuudittaessa lastaan syvimpään uneen.

virhevirhevirhe

Opettaja sanoi, että tässä on nyt tullut jokin virhe.
Itse olet, ajattelin. Suurempi virhe, kuin maailman olisi koskaan pitänyt sallia.





Mutta sinä olit minun virheeni, jota en haluaisi kadottaa. Haluaisin, että sinä olisit se, jolle soittaisin keskellä yötä jos näkisin painajaisia tai vain kuullakseni sinun äänesi.


Ja uskaltaisin herättää sinut, koska tietäisin että sinäkin tekisit niin. Puhuisit kanssani aamuun saakka.


Ja pitäisit minua lähelläsi, painaisit kätesi sydäntäni vasten ja sanoisit että olen siellä.


Sydämessäsi. Sielussasi. Mielessäsi. Ajatuksissasi. Elämässäsi

Sinä unenomainen.

Heitän sinut kuin timantit pöydän alle sumuna,

olet sokea,

minä en.



aamu-usva sinut verhoilkoon.

eivät henget muuta tarvitse-

ole leijuva.



--------------

niin kuin aggressiiviset mielet kompastelevat

sohjossa

kylmä sade niskassa, on heille sinä

kylmä sade niskassa



Kerro, miksi näyttäydyt tuskana!

pikkukivet kengänpohjassa, on heille sinä

pikkukivet kengänpohjassa



mitä patoat, mitä purat

viiltämällä ohutsuoleni auki

joka saatanan sekunti?

minä olen appelsiini

Seiso kalliolla paljain varpain. Vapaus, oi mikä vapaus, elämä oikeassa kädessäsi nyrkkiin suljettuna --



Että hyppäätkö vaiko et,

et, huutaa isoäiti kivensä alta. Täällä ei ole mukavaa, eikä sielläkään, ei ole missään.

Ajattele niitä sanoja, jotka ilmaisevat kahta.
Minä ja sinä. Sinä ja minä. Me. Olemmeko yhtä? Mihin minä lopun, mistä sinä alat? Sulaudummeko yhdeksi ruumiiksi, yhdeksi hengeksi? Olisinko ilman sinua vain puolikas? Entä sinä ilman minua? Mitä menetät, vaikken olisi vieressäsi? Et mitään. Et menetä mitään, koska löydät uuden puolikkaan jostain. Ja minulla on silti sinut vaikkei sinulla olisikaan minua.

Tunnen tuulen hiuksissani, se saa ne näyttämään tulimereltä johon uppoat uppoat uppoat. Syvemmälle kuin koskaan. Tunnet sen polttavan, syvältä, käpristyt kivusta. Tulenpunaiset hiukset. Polttaa, sattuu, ne polttavat reikiä sinuun.

Joku ihminen on MINÄ. Kaikki ihmiset kutsuvat itseään MINÄksi, mutta jos väitän, että kaikki ihmiset ovat minuja, olen väärässä väärässä väärässä niin että polttakaa roviolla, minulla on punaiset hiukset ja olen vain ihminen, kuulun roviolle--



On vain yksi minä ja se olen minä, joten kerro, miksi antaisin tuulen enää leikkiä hiuksillani,

miksi antaisin ilman löyhyttää mekkoani,

miksi sammaleen kutittaa jalkojani,

kerro:



Koska on vain yksi sinä.

Enkä tiedä mistä sinä alat ja mihin loput. Kerro myös se minulle, etten vahingossakaan tuhoaisi sinua tuhotessani itseäni.

Koska on vain yksi sinä.

Olla joku

Kuulin miten he rakastelivat olohuoneessa. Makasin sängyssäni peiton alla sikiö-asennossa ja painoin käsilläni korvia etten kuulisi. Silti kuulin, kaiken, vaikken olisi tahtonut. Hiljeni hetkeksi. Luulin, että ne lopettivat.

Kaikki alkoi taas alusta.



miksi nämä seinät ovat paperia? En olisi halunnut kuulla jokaista ääntä, jokaista voihkaisua, jokaista yksityiskohtaa. En voi käsittää että nuo, kaksi ihmistä joista vain toisen tunnen, tekevät jotain, joka olin aina ajatellut kauniiksi, niin rumalla ja väärällä tavalla. Miten ne pystyivät rakastella, NUSSIA, PANNA toisiaan tuolla, samassa tilassa jossa tulen viettämään vielä monta vuotta?

Iljettävää.

Minua oksetti ja halusin repiä sisuskaluni ulos, mutta ajatus maksastani sydämestäni ohutsuolestani tässä saastaisessa likaisten huokausten peittämässä ilmassa sai minut kakomaan, ja käpristyin vielä kippurammaksi.


Tahdoin ajatella Tian perhettä. Tian möhömahaista bisnesisää ja pullaa leipovaa äitiä kaikessa neitseellisyydessään, vaikka niillä oli sentään viisitoistavuotias lapsi. Kietouduin syvemmälle puhtaan puuvillan syleilyyn ja kuulin päässäni tykytyksen, sydämeni, joka alkoi rauhoittua.

Tialla oli punainen tupa ja perunamaa.
Valkoinen puutalo keskellä Jyväskylää, sopivan kaukana kaikesta ja silti niin lähellä kaikkea. Tialla oli jackrusselinterrieri, Jopo ja pikkuveli, eivätkä sen vanhemmat koskaan edes suudelleet julkisesti. Tuutulaulu, tuutulaulu, isä, tulisit kuiskimaan korvaani suloisia loruja, minä en halua kuulla saastaa, minä en halua kuulla äidin kiimaista huutoa, minä haluan olla sellainen, joka ei tiedä
mitä isot tytöt tarkoittaa kun ne sanovat huora.

Kuulin miten ne rakastelivat olohuoneessa.
Ei ole normaalia tehdä sellaista, se on hyvän selän takana, vaikka luulin toisin

kiitos harhaluuloista

Oli niitä, jotka unelmoivat ja niitä, jotka särkivät unelmat, joko itsekyyttään tai tietämättömyyttään. Oli niitä, jotka luopuivat unelmista ja niitä, jotka toteuttivat ne. Oli myös niitä, joiden unelmat viestiin käsistä, paiskattiin seinään ja katsottiin nauraen, kun toinen keräsi nöyryytettynä unelmiensa sirpaleita.



Minä kuuluin jälkimmäisiin. Minulla oli kerran suuri unelma. Tai ei, ei se ollut suuri. Mutta se oli minulle tärkeä. Tutkin sitä unelmaani yksin, pää peiton alla suojassa suruilta. Ja mulla oli hyvä, miltei onnellinen olo.



Sitten tuli Kristian, joka sai minut luottamaan itseensä. Kristian oli herttainen, ymmärsi juuri miltä minusta tuntui ja osasi sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä.Kun minulla oli paha olla, hän piti minua sylissään, silitteli hiuksiani ja hyräili lempilauluani. Kun olin onnellinen, hän nauroi kanssani ja hymyili vain minulle. Kun olin ajatuksissani, makoilimme vierekkäin sängyllä ja oli melkein liian hyvä olla.

Kristian sai minut avaamaan sieluni. Sulatti jään sydämestäni. Hän korjasi ja paransi menneisyyden haavoja, jotka vieläkin kirvelivät sisälläni. Kristian toi talven tilalle toukokuun ja sai minut uskomaan tilaisuuteen.Paljastin hänelle unelmani.



Kerroin, miten olen aina halunnut kirjoittaa. Pukea ajatukseni sanoiksi, kertoa koko maailmalle miten Kristian oli vetänyt minut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Kuvailla, kuinka pimeys imi kaikki voimat ja miten synkkiä ajatuksia ihmismielessä voi edes olla. Tahdoin kertoa että on mahdollista olla onnellinen, vaikka joku olisi satuttanut pahimmalla mahdollisella tavalla.Kristian nyökkäsi, hän ymmärsi.

Tai niin luulin. Luulin, että Kristian tunsi minua kohtaan samoin kuin minä häntä.



Jos saisin nyt yhden toiveen, avaisin hänen sielunsa silmät näkemään miten paljon tunnenkaan. Kävelin kaupugilla ja olin onnellinen, hymyilin itsekseni.

Tänään tulisi puoli vuotta siitä, kun tapasin Kristianin. Olin ostanut meille sydämenmuotoiset korut, joihin kaiverrutin meidän nimemme.

Ilahduin, kun näin Kristianin kavereidensa kanssa. Juoksin hänen luokseen ja juuri kun aioin halata häntä,
Kristian käänsi selkänsä minulle. Katsoi olkansa yli ja sanoi, että tämä oli ohi. Niin kylmästi ja tunteettomasti hän sen teki.
Mitätöi tunteemme,
koko puolen vuoden alla puolessa minuutissa. En edes itkenyt. Kuin vasta kotona. Kristian oli ensin auttanut minut pois pimeydestä, sitten avannut kaikki lukossa olleet sieluni ovet ja nyt, hän laittoi kaikki ovet takaisin lukkoon ja työnsi minut syvemmälle pimeyteen, syvemmälle kuin olin koskaan ollut.

"Olin aivan yksin – tietämättä lain.
Tuli tummasilmä outo kulkijain.
”Tyttö,” sanoi, ”tyttö!” – Vielä kuulen sen.
Suuteli mua suulle hiljaa nauraen.

Taakseen katsomatta kulki eteenpäin.
Sataa muuta suudellakseen näin.
”Tyttö”, tuuli huokaa, ”tyttö, tyttönen-”
Olen yksin, yksin. Tiedän sen."
-Aila Meriluoto

silkinpehmeä sininen

Olin henkisesti täysin kypsynyt, valmiina kailottamaan punalehväiseltä kukkulalta olevani kauris.
En tehnyt sitä. Maailma on joskus liian rankka ja sillä on liian hyviä argumentteja, niin, että se peittoaa tavallisen nuoren ihmisen syvimmätkin unelmat.

Minun ajatukseni olivat kaikki ainakin 15 vuotta vanhoja. Lisäksi olin elänyt siihen päälle kaksi kuukautta, ja jos itämisaikani kohdussa lasketaan, olin jo tavallaan kuukautta vaille 16. Joten aika vanha oli mieleni. Mutta mikäli se vanheni koko ajan, mitä järkeä oli tuhlata vallankumouksellista kuviksen tuntia tyhjänpäiväisyyksien miettimiseen sen sijaan että virkistäisin sieluani laveeraamalla ja värittämällä syksyn lehtiä?

Marko N, kuvismaikka, ynisi jotain Pablo Picassosta ja siitä, ettei tämä olisi koskaan laveerannut ja värittänyt syksyn lehtiä jossain hikisessä puumajassa jota kutsutaan luokaksi. Elämään typertynyt, ajattelin, ja jatkoin värittämistä.
Vieressäni istui Elina, joka oli varmaan ystäväni. Elinalla oli kirkkaanvihreät hiukset ja hänen syyslehtensä olivat violetteja. Elina kyseli minulta ruotsin sanoja ja sitä mitä aioin tehdä joululomalla.
‘’Joululomaan on enää viisi päivää ! ‘’ Ilmoitin ja sisäinen posliininorsuni hypähti riemusta.
Minulla on näet sisälläni harmaa posliininorsu. Se on rakennettu sinne silloin itämisaikanani, ja se säätelee tunteitani. Nykyään posliininorsu on ollut odottavainen ja kärsimätön, kiistatta erittäin joulumielinen ja niin edelleen.
Minä ja Elina kyllästyimme laveeraamiseen ja aloimme keskustella. Me keskustelimme syvällisesti siitä, miten nopeasti tunti tulee loppumaan kunnes Eero N ynisevine äänineen sujahti korvanjuureen ja käski jatkaa henkisen syyssielun vapauttamista paperille. Minua ei kiinnostanut laveerata ja värittää ei ollenkaan, tahdoin POIS!

Onneksi pääsin pois noin viidentoista minuutin kuluttua. 15 kokonaista viisarin matkaa kellotaulun ympäri, aika kauan itse asiassa. Montakohan viisitoistaminuuttista olinkaan ehtinyt jo elää, ja mikäköhän laskettiin edes elämiseksi. Koska periaatteessa eläminen oli sitä että oli itsensä kanssa.
Minä ja Elina poistuimme luokasta, sitten koko koulurakennuksesta ja kohta jo pihastakin. Elina käveli vähän edellä mutta silti vierelläni ja lumi satoi ja olimme hiljaa. Lumi narskui, lumi narskui ja lumi narskui askel askeleelta, hiutaleita satoi ja puiden päälle näytti kasaantuneen vaarallisen isoja lumimöykkyjä valmiina putoamaan päähämme.

‘’Miia kertoi nähneensä sen kuolleen mummon eilen Kangastiellä’’, aloitti Elina yhtäkkiä. Minä säpsähdin. ‘’Se oli maannut siellä enkelin siivet selässä muka ja huokaillut Miian nimeä..’’ hän lisäsi silmiään pyöräytellen. Vastasin jotain pientä ja yllättynyttä, sellaista niin kuin ‘’Oho, miksi se niin’’ ja ‘’Vähänkö outoa’’.
Keskustelumme, joka olisi juuri voinut kunnolla alkaa, keskeytyi kuitenkin yhtäkkiä.
Elinan vihreä olemus pysähtyi äkkiä ja käännähti kannoillaan ja alkoi tonkimaan laukkuaan.
‘’Mitä ihmettä sinä nyt etsit?’’ Kysyin ja astuin lähemmäksi. Sisäinen posliininorsuni alkoi kiinnostua ja aktivoitua ensimmäistä kertaa pariin tuntiin. Elina vain penkoi totisena, kunnes hidasti liikkeitään ja nosti kätensä laukun syövereistä hitaasti ja voitonriemuinen katse silmissään, nauliintuneena käteensä.

Minä katsoin.
Käsi oli aivan sinisen mönjän peitossa, se näytti joltain epämääräiseltä limalta, suunnilleen yhtä juoksevalta kuin nestemäinen saippua.

Olin kertakaikkisen hämmästynyt. Minkä takia sisäinen posliininorsuni, joka saattaa olla todella herkästi särkyvä, en ole varma asiasta koska se ei ole koskaan särkynyt, myrskysi sisälläni? Minkä takia tämä yksi pieni hetki sai norsun rynnimään sisälläni? Tunsin että tämä hetki jotenkin muuttaa minua. Tässä oli tapahtumassa jotain suurta, tunsin sen norsun liikkeistä. Eihän se muuten olisi liikkunut tällä tavalla, eihän?

Yhtäkkiä en tuntenut enää norsun liikettä sisälläni.

Huomasin että Elina oli kadonnut sillävälin kun olin uponnut ajatuksiini. Olin mustassa tyhjyydessä pääni sisällä. Tajusin norsun kuolleen.
Se kuoli kauniisti, ei verisesti ja sekasorrossa.

Se säästi minut tuskalta. Se norsu oli ehkä elämäni tärkein norsu. En unohda sitä koskaan, en siirrä sen ruumista pois mielestäni. Tämä norsu ei mätäne, se säilyy sisälläni pumpulin pehmeänä ja kauniina. Unohdan kaikki ne kerrat jolloin olin sen kanssa riidoissa, kaikki ne kerrat jolloin se paiskasi itsetuntoni seinään ja hylkäsi minut. Annan sille mielessäni anteeksi, silitän sen silkinpehmeää norsun ihoa. Tämä norsu säilyy mielessäni, en ikinä saa uutta tilalle mutten haluakkaan. Minulla oli yksi norsu ja nyt olen menettänyt sen.

Suren, itken, kaipaan.

Norsua ei enää ole.