kiitos harhaluuloista

Oli niitä, jotka unelmoivat ja niitä, jotka särkivät unelmat, joko itsekyyttään tai tietämättömyyttään. Oli niitä, jotka luopuivat unelmista ja niitä, jotka toteuttivat ne. Oli myös niitä, joiden unelmat viestiin käsistä, paiskattiin seinään ja katsottiin nauraen, kun toinen keräsi nöyryytettynä unelmiensa sirpaleita.



Minä kuuluin jälkimmäisiin. Minulla oli kerran suuri unelma. Tai ei, ei se ollut suuri. Mutta se oli minulle tärkeä. Tutkin sitä unelmaani yksin, pää peiton alla suojassa suruilta. Ja mulla oli hyvä, miltei onnellinen olo.



Sitten tuli Kristian, joka sai minut luottamaan itseensä. Kristian oli herttainen, ymmärsi juuri miltä minusta tuntui ja osasi sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä.Kun minulla oli paha olla, hän piti minua sylissään, silitteli hiuksiani ja hyräili lempilauluani. Kun olin onnellinen, hän nauroi kanssani ja hymyili vain minulle. Kun olin ajatuksissani, makoilimme vierekkäin sängyllä ja oli melkein liian hyvä olla.

Kristian sai minut avaamaan sieluni. Sulatti jään sydämestäni. Hän korjasi ja paransi menneisyyden haavoja, jotka vieläkin kirvelivät sisälläni. Kristian toi talven tilalle toukokuun ja sai minut uskomaan tilaisuuteen.Paljastin hänelle unelmani.



Kerroin, miten olen aina halunnut kirjoittaa. Pukea ajatukseni sanoiksi, kertoa koko maailmalle miten Kristian oli vetänyt minut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Kuvailla, kuinka pimeys imi kaikki voimat ja miten synkkiä ajatuksia ihmismielessä voi edes olla. Tahdoin kertoa että on mahdollista olla onnellinen, vaikka joku olisi satuttanut pahimmalla mahdollisella tavalla.Kristian nyökkäsi, hän ymmärsi.

Tai niin luulin. Luulin, että Kristian tunsi minua kohtaan samoin kuin minä häntä.



Jos saisin nyt yhden toiveen, avaisin hänen sielunsa silmät näkemään miten paljon tunnenkaan. Kävelin kaupugilla ja olin onnellinen, hymyilin itsekseni.

Tänään tulisi puoli vuotta siitä, kun tapasin Kristianin. Olin ostanut meille sydämenmuotoiset korut, joihin kaiverrutin meidän nimemme.

Ilahduin, kun näin Kristianin kavereidensa kanssa. Juoksin hänen luokseen ja juuri kun aioin halata häntä,
Kristian käänsi selkänsä minulle. Katsoi olkansa yli ja sanoi, että tämä oli ohi. Niin kylmästi ja tunteettomasti hän sen teki.
Mitätöi tunteemme,
koko puolen vuoden alla puolessa minuutissa. En edes itkenyt. Kuin vasta kotona. Kristian oli ensin auttanut minut pois pimeydestä, sitten avannut kaikki lukossa olleet sieluni ovet ja nyt, hän laittoi kaikki ovet takaisin lukkoon ja työnsi minut syvemmälle pimeyteen, syvemmälle kuin olin koskaan ollut.

"Olin aivan yksin – tietämättä lain.
Tuli tummasilmä outo kulkijain.
”Tyttö,” sanoi, ”tyttö!” – Vielä kuulen sen.
Suuteli mua suulle hiljaa nauraen.

Taakseen katsomatta kulki eteenpäin.
Sataa muuta suudellakseen näin.
”Tyttö”, tuuli huokaa, ”tyttö, tyttönen-”
Olen yksin, yksin. Tiedän sen."
-Aila Meriluoto