silkinpehmeä sininen

Olin henkisesti täysin kypsynyt, valmiina kailottamaan punalehväiseltä kukkulalta olevani kauris.
En tehnyt sitä. Maailma on joskus liian rankka ja sillä on liian hyviä argumentteja, niin, että se peittoaa tavallisen nuoren ihmisen syvimmätkin unelmat.

Minun ajatukseni olivat kaikki ainakin 15 vuotta vanhoja. Lisäksi olin elänyt siihen päälle kaksi kuukautta, ja jos itämisaikani kohdussa lasketaan, olin jo tavallaan kuukautta vaille 16. Joten aika vanha oli mieleni. Mutta mikäli se vanheni koko ajan, mitä järkeä oli tuhlata vallankumouksellista kuviksen tuntia tyhjänpäiväisyyksien miettimiseen sen sijaan että virkistäisin sieluani laveeraamalla ja värittämällä syksyn lehtiä?

Marko N, kuvismaikka, ynisi jotain Pablo Picassosta ja siitä, ettei tämä olisi koskaan laveerannut ja värittänyt syksyn lehtiä jossain hikisessä puumajassa jota kutsutaan luokaksi. Elämään typertynyt, ajattelin, ja jatkoin värittämistä.
Vieressäni istui Elina, joka oli varmaan ystäväni. Elinalla oli kirkkaanvihreät hiukset ja hänen syyslehtensä olivat violetteja. Elina kyseli minulta ruotsin sanoja ja sitä mitä aioin tehdä joululomalla.
‘’Joululomaan on enää viisi päivää ! ‘’ Ilmoitin ja sisäinen posliininorsuni hypähti riemusta.
Minulla on näet sisälläni harmaa posliininorsu. Se on rakennettu sinne silloin itämisaikanani, ja se säätelee tunteitani. Nykyään posliininorsu on ollut odottavainen ja kärsimätön, kiistatta erittäin joulumielinen ja niin edelleen.
Minä ja Elina kyllästyimme laveeraamiseen ja aloimme keskustella. Me keskustelimme syvällisesti siitä, miten nopeasti tunti tulee loppumaan kunnes Eero N ynisevine äänineen sujahti korvanjuureen ja käski jatkaa henkisen syyssielun vapauttamista paperille. Minua ei kiinnostanut laveerata ja värittää ei ollenkaan, tahdoin POIS!

Onneksi pääsin pois noin viidentoista minuutin kuluttua. 15 kokonaista viisarin matkaa kellotaulun ympäri, aika kauan itse asiassa. Montakohan viisitoistaminuuttista olinkaan ehtinyt jo elää, ja mikäköhän laskettiin edes elämiseksi. Koska periaatteessa eläminen oli sitä että oli itsensä kanssa.
Minä ja Elina poistuimme luokasta, sitten koko koulurakennuksesta ja kohta jo pihastakin. Elina käveli vähän edellä mutta silti vierelläni ja lumi satoi ja olimme hiljaa. Lumi narskui, lumi narskui ja lumi narskui askel askeleelta, hiutaleita satoi ja puiden päälle näytti kasaantuneen vaarallisen isoja lumimöykkyjä valmiina putoamaan päähämme.

‘’Miia kertoi nähneensä sen kuolleen mummon eilen Kangastiellä’’, aloitti Elina yhtäkkiä. Minä säpsähdin. ‘’Se oli maannut siellä enkelin siivet selässä muka ja huokaillut Miian nimeä..’’ hän lisäsi silmiään pyöräytellen. Vastasin jotain pientä ja yllättynyttä, sellaista niin kuin ‘’Oho, miksi se niin’’ ja ‘’Vähänkö outoa’’.
Keskustelumme, joka olisi juuri voinut kunnolla alkaa, keskeytyi kuitenkin yhtäkkiä.
Elinan vihreä olemus pysähtyi äkkiä ja käännähti kannoillaan ja alkoi tonkimaan laukkuaan.
‘’Mitä ihmettä sinä nyt etsit?’’ Kysyin ja astuin lähemmäksi. Sisäinen posliininorsuni alkoi kiinnostua ja aktivoitua ensimmäistä kertaa pariin tuntiin. Elina vain penkoi totisena, kunnes hidasti liikkeitään ja nosti kätensä laukun syövereistä hitaasti ja voitonriemuinen katse silmissään, nauliintuneena käteensä.

Minä katsoin.
Käsi oli aivan sinisen mönjän peitossa, se näytti joltain epämääräiseltä limalta, suunnilleen yhtä juoksevalta kuin nestemäinen saippua.

Olin kertakaikkisen hämmästynyt. Minkä takia sisäinen posliininorsuni, joka saattaa olla todella herkästi särkyvä, en ole varma asiasta koska se ei ole koskaan särkynyt, myrskysi sisälläni? Minkä takia tämä yksi pieni hetki sai norsun rynnimään sisälläni? Tunsin että tämä hetki jotenkin muuttaa minua. Tässä oli tapahtumassa jotain suurta, tunsin sen norsun liikkeistä. Eihän se muuten olisi liikkunut tällä tavalla, eihän?

Yhtäkkiä en tuntenut enää norsun liikettä sisälläni.

Huomasin että Elina oli kadonnut sillävälin kun olin uponnut ajatuksiini. Olin mustassa tyhjyydessä pääni sisällä. Tajusin norsun kuolleen.
Se kuoli kauniisti, ei verisesti ja sekasorrossa.

Se säästi minut tuskalta. Se norsu oli ehkä elämäni tärkein norsu. En unohda sitä koskaan, en siirrä sen ruumista pois mielestäni. Tämä norsu ei mätäne, se säilyy sisälläni pumpulin pehmeänä ja kauniina. Unohdan kaikki ne kerrat jolloin olin sen kanssa riidoissa, kaikki ne kerrat jolloin se paiskasi itsetuntoni seinään ja hylkäsi minut. Annan sille mielessäni anteeksi, silitän sen silkinpehmeää norsun ihoa. Tämä norsu säilyy mielessäni, en ikinä saa uutta tilalle mutten haluakkaan. Minulla oli yksi norsu ja nyt olen menettänyt sen.

Suren, itken, kaipaan.

Norsua ei enää ole.