viemäri on tukossa.

vihreänharmaa saatana, tule ja korjaa kaikkeni, jätä raadot liejuun rakastelemaan ja anna riitasointujen särkeä sävelkorvien hiuslakkapullot, pyöritän sinua vaseliinissa, lupaan keittää rustoa ja piilottaa sinut poreammeeeseen, uni ei tule, näkkileipä on hukassa ja kolkko toppatakki rahisee pään alla - esiliinaan eivät mahdu ne kaikki itkevät pirut eivätkä punakyntiset harakat, haista dianan timantti, ole hyvä, korjaa kaikkeni !

keskellä katua
surukuun valossa

kutittelen sadetta, sinisiä pisaroita
jotka elokuun puita taivuttaa meidän ylle portiksi
joista me pois liuetaan
- niitä minne me joskus vielä palataan

yhdeltä yöllä, keskellä katua
kaaduttiin illalla keskelle satua

(VOI HYVÄ JUMALA MITEN PALJON TUNNEN TUSKAA NÄINÄ HOPEANKIRPEINÄ ÖINÄ, JOINA EN SAA PAINAA PÄÄTÄNI RINTAASI VASTEN JA KUUNNELLA JUMALAISTA SYKETTÄSI.)

Ilmassa on muutosta

On jotenkin huvittavaa katsella taas
kun aurinko laahaa tähtiä perässään eikä näkökenttään ylety hunajaisenkosteat tulevaisuussaumat. Minä liotan kuumennettuun veteen yrttejä. Teen niin joka helvetin päivä. Sekoitan sisään lusikallisen ruotsalaista ruokosokeria ja tohveloin itseni koloon hakkaamaan näppäimistöä, limaisia sokeita kirjaimia ilman soluja. Onko se elämää, kun on puinen sydän ja tikut hiottu pois?
En elä ilman asenteita, minä leijun kivikovan kaikkeuden takana, eivätkä sormet ikinä ihan ylety.
Kahdeksalla jalallani neulon seitin sen ympärille, väistelen laavapurkauksia, haluan isona kuitenkin olla juuri tätä mitä juuri tässä.
Minä toivon kivisadetta, makeita palasia, jossain tässä lähellä
on jotain mitä koskettaa.

Astuessani ulos ovesta tunnen kylmän ilman viiltävän alusvaatteiden lävitse. Olen lähellä tarttua kahvaan, mutta silloin juuri on kaaduttava kun joku niin määrää ja
juuri silloin on käsky
sitoa hiukset päälaelle autonrenkaalla.

Valkoiset maissilastut sitovat taivaan kiinni maankamaraan. en usko talveen - sinuun.

---------------
Kerran kilpailin itseni kanssa. Minä voitin.

Sinä iltana katsoin itseäni peiliin ja sanoin HA. Sinä iltana olin vahingoniloinen itselleni, käänsin avainta lukossa ja pukeuduin valkoiseen mekkoon. Aloin pikkuhiljaa tuntea itseäni: vaikka omistan ehkä kaksitoista kampaa, harvoin jaksoin pahemmin niitä käyttää järkevästi.

Oli vihdoin viimein aikaa tuhlata aikaa seikkoihin, jotka alkavat jalkapohjista ja päättyvät luonnollisesti mahalaukkuun. Pikku hiljaa kaikesta oli muotoutunut elämäntapa, joku katkera hyttynen oli vain fossiilina sisäelimissä.

joku blurras mun sukat

aika oli aina jossain
mulla oli rytmi selkärangassa kutittelemassa jo kolmatta
viikkoa
basso kolisti ytimiä
kierin ympäri tanssilattiaa diskopallojen seassa
kasvot kanelissa, sormet jauhoissa, uskoin tulevaan: seiniin, joihin ei törmätä vaan
seiniin, joista ponnistaa.
ihan järkyttävän rakastuneena.
kaikki RYTMIT, MELODIA,
sekoittaa maksan sisällä harmonian, voisin kuolla.

otsatukan alla joku naulaa olkapäistä seinään. iho kiristyy natisevan luun ja hilseilevän maalin välissä, vihreät lasersäteet täyttävät kaikki aukot, mua käsketään piirtämään seinälle kuvia, tuo joukko osoittelee ja tulkitsee, pyrkii mun sopukoihin
ja silloin vanilliinisokeritaivas on kaukana.
yhtäkkiä tulee se tuttu salama. avasit silmät, valot alkavat taas välkkyä ripsien päissä, impulssi,
iho. veri sen alla.

Pienenä loppui sadut siihen, kun herätään. Nykyään olen vähän pienempi taas, ja vaikka mun seinistä ponnistetaan
mulla on reisissä lihasta. Kaikki rytmit ja melodia on sun iiriksissä, voisin tehdä sen, mitä kaikki rakastuneet etsii mutteivät löydä.

JOS nyt ette
pikkuhiljaa
ala jonkinlaista kertomusta (kommenttia)
heittää
näihin teksteihin
niin hieman turhauttaa !

Tämän pitäisi olla edes vähän vastavuoroista:
me kirjoitamme, te edes jotain sanoisitte.

Rakkain terveisin Sannimari ja Anna !!!!! !

jonkun harmailla vaskipuhallinhuulilla

Rakkaus on suuri punainen möykky.
Minä en jaksa kantaa sitä. Se vie voimat, en halua luopua mutta en voi muuta.

Sun sormenpäät oli sillä mun kuviolla, yhä.

Olin idiootti ja hiukset tulessa

Typerin tyttö pää karheassa posliinikulhossa.

ja pajupillien liehuessa revontulina

Ensimmäinen kiivas puhelu nauratti.
Olen silkkinen. Vie minut maan alle.
Kutittele, älä liian lujaa ; päästä irti ja pidä kiinni.

Vihaan lähes kaikkea

Vihaan lähes kaikkea.
Itseäni.

Aloin siivota huonettani. Keräsin ajatukset sängylle, kirjoituspöydälle, säkkituolin päälle.
Tartuin cd-levyn angstiseen kansilehteen, indiskan kuittiin ja ruotsin kieliopin kirjaan, piilotin ne kukalliseen vetolaatikkoon kuolleiden sanojen viereen.
Punertavissa sormenpäissäni tuntui kofeiini
halusin ampua jotakuta kalloon.

Siirsin kaiken tavaran pois maton päältä, makasin sen vasemalle reunalle ja kieritin maton ympärilleni.
Tässä sitä taas oltiin, turvassa. Ehkä. Minun sisälläni Pontius Pilatus huutaa:
Tee se.

Auringon alla kuhisi mehiläisiä. Aloin vuotaa:

Siirappiset silmäni, ajatukseni jotka eivät osaa pukea itseään sanoiksi,
siili sielussani, se nostaa piikkinsä pystyyn kun joku tulee tarpeeksi lähelle.

Vihaan lähes kaikkea.
Rakkautta.

Ilman sitä ei voi elää, niinpäniin, ja suklaa ei lihota. Typerä hymy ja uhrautuminen.
Kuka sitä oikeasti haluaa? Työntää itse veitsi sydämensä läpi, hymyillen ja vapaaehtoisesti.

Vihaan lähes kaikkea.

Synkkiä aamuja jälkeesi, iloisia aamuja kun olit tässä. Suloisia viestejä, kaakaota kermavaahdolla.
Helpompaa vihata kuin rakastaa.

Sylissäsi olisin ainakin joku vaan.

enemmän

Pakko myöntää - ei minusta ole sinua rakastamaan.
Ei riitä, että olen sinun - haluat enemmän.

Haluat kaiken,
aikani,
tunteet,
jokaisen hymyni,
siipeni joilla en edes vielä osaa lentää.
   Pyydät liikaa.
   Tahdot liikaa.

Ennen en voinut elää ilman sinua,
jokainen sekunti ilman sinua tuntui kamalalta.
Nyt en voi hengittää - perhosia ei enää ole ihollani.

Päästä minut irti etten menetä itseäni.
Ei riitä, että olen sinun - haluat enemmän

en suostu enää uskomaan ulottuvuuksiin, herra

En ehdi ehkä tanssia kauaa. Voisiko sinutkin ikuistaa?
Meri lainehtii kallion sisällä, auringonvalo heijastuu kiven kautta veteen smaragdinvihreänä. Tahdon sisään ajelehtimaan noiden neliömetrien alueelle, tahdon tuntea vapaata tietoisuutta siitä, että jaloilleen nousemisesta koituu aina välitön pökertyminen.
Olen pystyttänyt onkivapani luolan suulle. Se värähtää äänekkäästi, mikäli jokin suurempi häiriö on ovella, olen siis turvassa hetken.

Minulla ei ollut sen kummempia suunnitelmia. Valkoiseen harsoon kietoutuneena makasin vedestä nousevalla tasanteella keskellä pientä maailmaani, tuota heikossa valossa välkehtivää pientä maailmaani.
Yksinäisyys ja keuhkojeni solut hyrisivät kuorossa. Kevyt endorfiiniaalto humahti tasaisin väliajoin lävitseni tajutessani, mitä oli, tuli olemaan ja oli ollut.

Kuolet pian

Piikkilankaa kiristät kaulani ympärillä.
Aamut ilman sinua ovat helpotus,
tiesitkö sitä?

Tiikerin taas eilen vapautit.
Sinut se raateli, ympärilläsi on nyt verta
noin kuusi litraa. Kuolet pian.

Annan sinun luulla pitäväni tiikeristä.
Olen oikeasti siili-ihmisiä.

Tämä on sitä rakkautta,
piikkilankaa kiristäen sanot.

Rakkautta olisi myös päästää irti.
Piikkilanka kiristyy.

5. raide

Viini virtasi. Tänäkin iltana. Olinhan minä näiden juhlien sankari, keskipiste. Ei sankaria palvottu polvien takia, vaan siksi ettei hän ollut sen mahtavampi kuin reidet.
  Istuit viereisessä pöydässä jonkun miehen sylissä, kikatellen orgastisesti
ja tunsin punaniskaefektin toteutuvan minussa. Tyypillinen suomalainen mies, äreä paskiainen, sehän minä olin. Vaikkei sinun maailmasi vienyt omaani eteenpäin, en silti ymmärrä miksi isoäitini kääntyi haudassaan. Sinisten silmien kirous, olisi hän sanonut viileän totisena.
Oolalaa, Havajillahan sitä tässä ollaan, ajattelimme kuin ryhmä muurahaisia siilien vatsassa.
Silloin olit minun kanssani, nenäkarvojasi myöten rakastuneena, ja nyt olet nyppinyt ne pois.
 Kuin rakkauden.
Mutta Havaiji ja ne bikiniasuiset uimavalvojanköriläät,
okei, ne miellyttävät silmää. Skoolasimme siilien mahahapolla ja voi luoja sitä päihtyneiden määrää! Jos maailma olisi ollut tässä, emme me vittu sitä tienneet. Viini virtasi, sulassa sovussa mahahapon kanssa siilien ihokarvoista tehdyn sulatejuuston lailla.

Sinäkö olet se joka toi markkinoille tämän innovaation?!!! Vielä pari huutomerkkiä. Siilien mahahappo. Nainen, siilet ovat rauhoitettuja!

Tuo kuuma uimismies on selkäkarvoineen kuin sinun alapääsi. Lämmöllä muistelen nyt sitä baari-iltaa, eikä enää tuo toinen sinulle sylin tarjonnut mies häiritse,
huomenna tulen kaatamaan teidän päälle hautauurnallisen puhdasta, hapanta virtsaa.
Havaiji on kiva. Siellä minä saan miestä. Ja naista. Yhtäaikaa. Seksuaalisuus on yliarvostettua, konkreettisesti viimeisen tuomiopäivän juttu. Sen haju tunkee joka televisioruudusta, no matter where u are. Viini virtasi tänäkin iltana.
Kun kosto rahisi hampaiden välissä mukavasti kirskuen.

Perhosmassa

Minä olen hirviö.

Isken posliinikalloa vasten seinää. Mitä minä oikein teen kaikilla näillä?
vaihtoehtoja on noin seitsemäntoista ja puoli, valitse siitä sitten, saatana.
kantapäät ovat liekeissä, huulet hankautuvat asfalttiin, tungen sormet sisään tukkiakseni repeämät.
Jos joku nyt olisi tässä, sitoisin sen ilmastointiteipillä kiinni sängyn alle ylösalaisin, antaisin karjua, heittäytyisin kuuntelemaan.
Osaisin nauttia. Kykenisin. Olemaan. Jotain.
Tekisin pasta bolognesea oksennuksesta ja söisin viiden kilon pihvin. Raakaa maksaa ja sammakonsydämiä, jälkiruokasi merihevosia kudosnestekuorrutteella.

Tämän blogitekstin tunnisteet:
esim. skootterit, loma, syksy

Näytä kaikki. Minä rukoilen.

Minä pidätän kaikki maailman amiraaliperhoset, lukitsen ne toilettiin ja juuri kun sieltä loppuu ilma ja tila lepattaa siipiä, avaan oven nähdäkseni sen hetken kun
kaikki amiraaliperhoset lysähtävät kokoon, lakkaavat liikkumasta, perhosmassa valahtaa elottomana alas jättäen viisi senttiä katonrajasta tyhjäksi.

ole kiltti, hukuta minut siniseen steariiniin. Minä rukoilen.

Sirkus tuli?

vesipullossa kolisee, varpaat rummuttaa rytmissä. Minun kaulastani roikkuu riipus, painaa pään etukenoon ja katseen jalkoihin. olet häpäissyt minun sisareni,
samalla kun tartuit hänen siipiensä höyheniin,
iskit silmää
vesipulloelämää - sanoisin, ellet olisi siinä
naisen kosketus voi joskus olla elämä
siipien alla.

Koetin välittää viestiä.
Varoittaa,
mutta kun haukan varpaat tarttuvat saaliinsa kuin
purkka kengänpohjaan.
On liian vähän tehtävissä.
Olit pullovettä, minä pullon kierrekorkki
ja me kaikkeudessamme olimme pullo.
Laasulla ei niin väliä, kunhan oma maa on mustikka, muu maa karpalo ja
sillä siisti - HEHE.
Naurattaako ajatus kehitysvammaisista?
-Ei minuakaan. Olen itse sellainen.Kehittymiseni vammautuminen näkyypitkälle kehittyneissä vammoissani.Olen kehittynyt vammaisena viime aikoina, joten näin nyt päässäni
kaikki ihmiset pieninä värisevinä karpaloina.
Itse vierin pullonkorkkina vastatuuleen, kun sinä
raiskasit vettä,

ja onko outoa vaipua horrokseen huorakortteleiden viereen?
Onhan se poliittisesti epäkorrektia, viina maisuu.
Poliitikkojako tässä ollaan?

Luoja, lujastipa hän pitää kiinni vaikeasta lapsuudestaan. Junan alla ui krokotiileja.
Ää, siinä ongelma piileekin.
Syötkö krokotiilien kanssa aamuisin?

Niiden hengitys voi haista huonosti nukutun yön jäljiltä.

HALLELUJAA!
OLEN ÖINEN
KARVAMAT(T)O
JA KOSKA OLEN KEMMAISESTI
VAMMAUTUNUT, EN SAA KIERIÄ
SIINÄ.
     AINOA KAALINPÄÄNI 
LIENEE SINUN ULOSTEMÖYKKYSI
JOHON NYT ryömin.
Vedän peiton kikkelin päälle
ja olen onnellisessa tilassa.

Vintillä on

Joku on tuonut tänne minua.

Se limenvihreä vihko,

joka täyttyi melkein kokonaan Hailuodossa pienenä

Puhelinkoppisatuja.

Kaikki askeleet alakerrassa alhaalla

järisyttävät koko rakennusta, täällä sen vasta kuulee.

Jos liikahtaisin,

kaikki voisi romahtaa.

Jos liikahdan.

Upponalle on pettänyt minut.

En liikahda.

Haalistunut piparkakunruskea seinä nojaa minuun.

tunnen menneen tuijotuksen niskassa

Kaikki barbiet huutavat:

''Ylimielinen! Käpristynyt ! Aikuinen!''

Suhahdan hampaidenraosta niin lujaa kuin pystyn: ''Antakaa jo olla!''
Ojennan kättäni pölyn peittämää mollamaijaa
kohti

Sen syyttävä katse tunkeutuu syvälle
ja voittaa tämän pelin, suljen sen silmät.
Rappukäytävä kolisee

Aika sulkea aika.

harmaita maisemia

Yö nauttii.

asfalttinaarmu on unen aikana halkaissut

keltaisten lehtien meren.

öinen samettikangas on

yhä maisemani verhona,

nielen tähtisateen

kun juoppo oksentaa katulampun alla vihreässä anorakissaan

ja nauraa kuulle pilkallisesti.

Lasin takana

koivut pian tanssittavat

ohuilla varsillaan

yön piiloon.

jotka alkavat itkettää.

Pinkkivalkoista raitaa. Naisen violetit silmälasinkehykset riitelevät punaisten kasvoje kanssa

Pylväs istuutuu kädet vähän täristen.

Happamanmakea haju täyttää ranteiden sisäsyrjät,

minä täytyn kuonasta.

olen lähellä.

Pylvään sisällä en voi edes räpyttää silmää, ripset katkeaa, pian erität erikeepperiä, vihreänvalkoinen pintasi sivelee minut sisäänsä. Tässä olen turvassa, syvällä

olet tarpeeksi marmoria.

Nouset purppurana usvasta valaisemaan

enkä minä enää tiedä mitä tappaisin sinun kanssasi.

tahtoisin ehkä

kaatua kumoon

halkaista sillan

purra tiiltä niin että hammas murenee.

mutta jos suljen valot, uit tuulessa.

Ekstaasi

Sun kirsikkahuulet painautuu kuin tikari mun otsaan. Älä karkaa tuulen mukana.

Olet ihan lähellä. Sormenpääni tunkeutuvat melkein liian lähelle sinun pyhää ihoasi, kaikki se värinä ja oranssi minkä minussa sytytät tuntuu pyrkivän ulos kuin maanjäristys. Vasemmassa poskessasi on pientä untuvaista nukkaa, olet pehmeä ja hengität minua vasten kuin pieni lapsi. Kuljetan peukaloa leuan alla, nimetön etsii nenän kaarta. Nenänpääsi on sileä kuin harmaa aamukaste,
ja minä aion nyt liidättää meidät jonnekin ylös näillä siivillä jotka hellästi liität minuun aina uudestaan.

Korvissani humina käy kovemmaksi
ja kovemmaksi. Verta alkaa suihkuta alhaalta ylöspäin, joka puolella ahdistus ympäröi kiharrettua lahjapaperisieluani. En voi kuin käpertyä kokoon ja yrittää
niin kiireellä kuin mahdollista
yhdistää näitä palasia toisiinsa ja löytää oikeaa lukkoa avaimelle.
Punaisen tuskahuoneen keskellä koristen minä löydän viimeisen ratkaisun, viimeisen sijainnin.

Ylhäällä vesi solisee.
Istut lähteen äärellä, odottaen, hymyillen. Paitaasi on kirjoitettu linnunulosteella ''Klisee''
Ja minä tulen ja suutelen uudestaan. Sormesi ovat sirommat kuin muistin. Pujotan ne omien sormieni lomaan, nuolaisen poskesi sinistä arpea.
Verkon läpi tuulee nykyaika, autot, sähkö ja ilmastonmuutos. Minulla ei ole enää mitään, koska olen saanut kaiken. Kieltämättä rakastan sitä.

ennen kävin poniajelulla aamuisin

Leluponillani on maailman suurimmat ja syvimmät silmät. Kun ne aukeaa,

näen sen riepotellun ja horjuvan poninsielun mikä sisällä värisee, ja

minä olen sen marmoripylväs, minä olen sen koristeellinen pyörätuoli. Tältä barbilta irtosi pää eilen ja tälle tein hääkampauksen.


Ja nyt kun juoksen metsäpolkua poispäin kotoa
vihreä leikkimökki takanani haalistuu, puolukat murskaantuu kengänpohjien alla

ja polviin alkaa sattua nuo tasaväliset iskut ja kanervat koettavat kompastuttaa,
ajattelen sitä leluponirykmenttiä pinnasänkyni alla.
Se on pölyn peitossa,
nykyään en suo jokaiselle ponille hyvänyön suukkoa,


huuleni eivät maista niiden tekokuituista harjaa vaan
imen sinusta oikeaa elämää.

Suutelen tupakan harmaaksi värjäämiä sormiasi,
korppeja yritän välttää sillä ne ovat pahanilmanlintuja, kuten sanotaan.

Vie minut pois.

epätoivon värit

Odotin kauan että heräisit,

yritin saada sinut sanomaan jotain.Kertomaan edes unessasi että välitit.

Kovin ahdistavasti valkoinen lakana oli jalkojemme ympärille kietoutunut,
kuin nippuside se piti meitä yhdessä,

vaikka irti tahdoit päästä.

Ennen kaunis perhosten siipien havina

on muuttunut korvissasi myrskyksi.

Vakavana kerroit että on turhaa koittaa
öljyä veteen sekoittaa.

Mitä, enkö kelpaa?

Loimuava solurykelmä

Älä päästä perhosia lentoon.

-----

-----

On torstai

Kuun mustat huulet hipovat niskani

edessäni kirkuu betoniseinä.

Minulla oli sinulle viesti,

jotain että

eilen lähetettiin kahdeksantoista

veristä kirjekyyhkyä meitä varten.

Ne eivät päässeet muuria pidemmälle,

sulat riivittiin, nokat katkottiin.

-----

-----

Olet hyllykköni

Ikkunalasi aaltoilee.

Liekki sen alla ei ota sammuakseen,

ihmiskuvat vääristyy,

peilikuvat pimenee.

Punaisin kynsin maalasin sinut kullalla

ja nyt

taivaankannesta roikkuu kondomi

- meidän kotimme tänään.

-----

-----

Ruoste lähtee huuhtelemalla

Sun talvitakki, ne molekyylit.

Meidän päälle laskeutui jo aikoja

sitten

kupoli,

sininen kupoli.

Mun sydän sun harteilla,

sun usko mun lanteilla----

Ja ne molekyylit

Tulevaisuutesi

Veitsi leikkaa ihoasi kuin laivan potkurit vettä,
terävästi.

Silvon poskiesi pehmeän ihon.

Vaikka sinuun sattuu, et lakkaa hymyilemästä.
Rakastat minua.

Ja voi luoja miten vihaankaan sinua, pikkusisko.
Itkuisia silmiäsi ja vaaleita kiharoitasi.

Minun haalenneet hiukseni,
halkeilleet huulet ja silmien alla olevat tummat varjot,
ne ovat sinun tulevaisuutesi.

Tietäisitpä mitä joudut kohtaamaan kun kasvat.

kaikki nämä värit

jokainen ilta alla sinisen kuun
tuoksusi jää asumaan minuun
ja värisevät kuiskaukset soimaan keuhkoihin.
haluan kietoa sinut tiukemmin ympärilleni,
nukkua sinipunaisessa flanellissa
neidonkorentoja kielen alla

niin että meidän hopeiset suut
aamulla
yhtyvät maailmankaikkeudeksi.

Usein kaikki on mahdollista

Asfaltti on kylmänkova, iho jähmettyy sitä vasten, posket supistuu sen voimasta, reisiin painautuu jäljet. Minulla on korppi sydämessä.
Hetki on kynäilijän edestakaisin viuhuvasta luonnoslehtiöstä ; maailma on sekaisin kuin mainosnuttura.
Tallot selkääni, astelet kepein korkokenkäaskelin. Linnunsulkani painuvat sisään ja sade rutistaa mekon.

Minulla on sinulle ehdotus, sanot.
Odotan innoissani, sillä sinun ideasi ovat hulluudestaan huolimatta loistavia.
Kukaan muu ei pysty aivan tosissaan ehdottamaan sammakkofarmin perustamista tai aamuauringon tallettamista lasipurkkiin.

Tänään tahtoisit opetella lentämään. Olet aivan varma, että ihmisillä on siivet. Tosin niitä ei ole vielä huomattu.
Jos tarpeeksi toivoo, voi saada mitä tahansa, vakuutat minulle. Ja minä uskon.
Miten voisin olla uskomatta, miten voisin sanoa sinulle että se on mahdotonta.
Sillä sanoithan, että jos tarpeeksi uskoo, niin voi saada mitä tahansa.

Nokkani sulkeutuu, painovoima hallitsee kengänpohjia. Minne ne liikkuu, vasemmalle tulevaisuuteen, eteenpäin menneisyyteen.

Nykyajan menneisyyttä

JOS ET NYT JUOKSE, KUULUTAN HIIRET SINUN PERÄÄSI, SINÄ RUTTUSYDÄMINEN NAHKIAINEN !
Rumpusoolo, tahdikas
järjestelmällinen.

Askeleet
kaikuivat
kalloni temppelissä, tyhjiö
ammollaan
keimailee;

Täyttäkää minut maitotilkalla,
viisi penniä. Mutta maito on loppu, turha itkeä itkemättömyyttään, kaksi aivastusta tarkoittaa pahaa jos oksennus on jo kaatunut asfalttiin. Aurinko polttelee hiuksiin reikiä ja minä kyyryssä askellan kotiin,

viltin alle,

kallioni temppelissä muutat minuun uudelleen.

Tuo elämäsi minuun.
Ole minussa, elä.

Älä taas lähde pois varoittamatta.
Ole.

Naiset itkevät 16 kuukautta elämästään.

Olen suunnattoman iloinen.
Onnellinen.

Viekää minut Mikämikä-maahan
ja antakaa elää tätä hetkeä ikuisesti.

Ette voi väittää, että katson maailmaa vaaleanpunaisien lasien läpi,
en pidä vaaleanpunaisesta.
Olen vain realistinen;
tämä tunne säilyy.



Vihreä on lempivärini.

perkele

Pienenä minä latkin maitoni. Tarhantädeiltä olin ehkä kuullut, että kissa juo maidon kulhosta kissakielellään, ja turhautti kun en itse oikein onnistunut. Mietin että ehkä kissoilla oli kielessä pieniä reikiä joista maito imeytyi sisään.

Kun sairastuin, äiti jäi kotiin imuroimaan. Imurissa oli jännä letku, jonka päällä ei saanut hyppiä ettei se menisi lyttyyn. Joskus jätin menemättä iltapäiväkerhoon tullakseni kotiin ja koettaakseni, mutta letku ei mennyt lyttyyn ikinä, lommoutui vain hieman.

Lapsuus maistui makaronivelliltä ja oli vaaleanvioletti, kuulosti samalta kuin pikkusisko suu täynnä kelloggseja.

Nuoruutta en oikein ehtinyt elää. Minä vain lakkasin kynsiäni ja pureskelin purkkaa. Kuuntelin opettajien selostuksia ja haukottelin törkeästi päin naamaa jokaiselle, jonka hymy ei minua miellyttänyt. Äiti aneli, että jäisin kotiin - en jäänyt. En halunnut asua Muumilaaksossa, vaikka Muumimamman leivokset houkuttelevatkin.

Olen vieläkin liian kiireinen oikeasti ymmärtämään, että julkisen vessan seiniin ei tule kiinnittää pimeässä loistavia tarratähtiä, liian tulisieluinen tuntemaan oikeita tunteita. Elämäkerran voisin kuitenkin kirjoittaa ainakin kahdesti - hioen joka toisen sanan juustohöylällä ikuisuuteen

Eutanasia

Olen niin täynnä tätä. Tuskin uskoisit vaikka kertoisinkin.

Vaikka kertoisin aamukasteen kylmyydestä paljaiden varpaiden välissä, vaikka kertoisin kaurapuuron syömisestä lusikan väärällä päällä, et uskoisi vaikka kuinka vakuuttaisin. Sinä elät omaa todellisuuttasi, kuuluisimpa minäkin siihen hiljaiseen, pieneen piiriin joka ympärilläsi on. Olisimpa minäkin yhtä hiljaisen vakuuttava, täyttäisimpa kriiteerisi.

Sinulla on maailman kauneimmat silmäripset, kiharalla kuin kiiltokuvaenkelin kiehkurat - yhtä vaaleat. Minä rakastan kaikkea sitä kimallusta ja raitaa sinussa, mutta sädekehäsi suodattaa lävitseen vain sinisimmät sydämet,

ei niitä karheita kivien mukiloimia.

Olen ajatellut luikahtaa hiljalleen pois. Australiaan. Sinä olet liian vahva pitämään kasassa meitä kahta,

sinä olet liian väkevä ottamaan huomioon sen punatukkaisen kääpiön vanilja-ajatukset. Milloin tämä kaikki korvataan?

Alkusoinnun ensimmäinen huokaus

Kuudelta aamulla
herään kastehelmen sisältä, elämä on keltainen.
Jossain formulakuski käynnistää moottorin
pää soittaen uutta melodiaa


Hyökyaalto on yöllä salaa valahtanut ylitsemme
korjaten sieluja.



Tänä aamuna
vierin sileästi auringonnousuun, olen punainen kylpykuula.
Toisaalla ydinvoimala posahtaa
Tanner tärisee
Rauta hakkaa mieliä solmulle
Päitä sinkoilee verilammikoihin



Neidonkorento kohottaa katsettaan
- katso, meitä pilkataan !

Ja niin minä nukahdin itseni ympärille,
kuin pieni lapsi ilman korkokenkiä.

Happamia

Lusikat kilisevät posliinikupeissaan, kello neljätoista.
Nahkatakissasi tuoksuu menneisyys, tupakansavu ja kahvilan terassi
vohvelit, hajuvesi.

Sipaisen kaljuani vastakarvaan, on kuin koskisi rottaa.
sinun elämää kätkevät sormenpääsi kulkevat ohimoitani pitkin, kuiskailet merkityksettömiä.


Lokit elävät yllämme, ihmiset jatkavat pulppuamistaan, sydämet sykkivät tarmokkaasti. Kaikki jatkuu, kaikki alkaa muttei ikinä lopu,


ja me, me olemme tämän kaiken yläpuolella kofeiini verisuonissamme suhisten.



Ja me ajattelemme tulevia päiviä, ja niitä menneitä
miten kaikki loppuu eikä mitään enää ala, ellei halkaista omenaa
ja käännetä kokan suuntaa.

- Kukaan ei elä enää huomenna, huokaat, tunnen jäähileiden rytmin soluissa, naurahdat, korvan takaa kutittaa, ajatukset risteilee, en saa happea, olet komea. Kuvittelen miten minä olinkaan naiivi verkkosukkahousuissani posket lommolla vuokrakellarin betonilattialla, nuotit särisevät korvissa yhä kovempaa ja kovempaa, yhtäkkiä ymmärrän että minun pääni läpi on tunkeutunut joku kanalja valeasussa.

menetyshuuto

keskisormet keskiyössä leijailee, huudan perhoset kotiin

unessa olen uusin päin, minua heitellään
seinästä seinään, kuin kirosanoja
haistan puun, rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

ydintuska, olen raskaana
heilutan hikistä kattilankantta
haistan puun, syljen ja rautanaulat
lankku hakkautuu luuhun.

miksi sinulle sanotaan, tule uudestaan kun kukaan ei niin
toivo
eikä kukaan sano ''vain'' eikä usko menevään.

matkalaukku sylissäsi syljet harmaaseen seinään, otsaani maalautuu vihreä raita
enkä saa enää unta kun rappukäytävässä kolisee pahoinpidellyt rakkausaskeleet

hetken päästä

Olen tässä nyt,

miksi et huomaa vaikka hymyilen?

Odotan syksyä, se on surullista aikaa.

Tunnen hiipuvani pois.

Kaipaus on kaunista,

lähde pois

että voin sinua ikävöidä,

kirjoittaa rakkauskirjeen ja

juosta vastaan.

Hetken päästä en enää ole.

Riipusten synnytysosastolla

Kauniiksi tämän riipuksen tekee se, ettei se ole massatuotantoa vaan uniikki kuin Ihaan irtohäntä. Vähän niin kuin merkkinä, sinä tapitat sen keskeltä minua, olet yhtä sinistä lasihelmeä ja vastaan hymyysi toiveikkaana. Hyppäisit ulos.
Kauniiksi tämän riipuksen tekee se, ettei sillä ole tulevaisuutta, tosin - niin kuin ei kellään muullakaan. Koskaan ei voida tietää, sillä vain timantit ovat ikuisia.
Muistelen maitokahvin tuoksuisia aamuja hotellihuoneiden valkoisissa lakanoissa. Vierelläni lasihelmi. Aamusta nihkeän ihoni vierellä tuppo pisamanväristä tukkaa ja pala läpikuultavaihoista otsaa. Hyppäisit jo ulos.

Yritin liukua laakeanharmaalta rantakiveltä suoraan veteen, pää edellä. Kurkkasit vedestä ja syöksyit ottamaan kiinni;
Pääsi olisi kolahtanut kivenmurikkaan, senkin pieni hupsu, tuhahdit ja otit vahvasti leuastani kiinni suudellaksesi suulle. Oikein tiukasti. Ajattelin sitä laulua missä joku ojentaa simpukan niin vaahdonvalkoisen, karhean kuin merisuolan rusentama iho. Sellainen tunne, aallokko, lipui nyt sisällämme. Olisin voinut sukeltaa kanssasi yhä syvemmälle mereen, sulautua ulappaan.
Unohtua.

En ehkä ole aina ollut rakastettava. Olen usein täynnä ankaria päiviä, piilotan hymyni meikkipussiin aamuisin. Katson sitä kerran peilistä, hymykuoppa iskee minulle silmää. Hyi kauhistus, ajattelen ja tungen sen äkkiä meikkivoiteen ja ripsivärin taakse.
Toisinaan saatan rynnätä kesken valmistamasi päivällisen suihkuun. Laitan suihkun päälle ja katson veden valumista. En peseydy, mutta vesi on niin kaunista. Niin riippumatonta.
Se virtaa jos tahtoo, ja minne tahtoo.
Joskus myös tahtoisin hukuttaa sinut, rakkaani. Aina kun katson sinua juuri kun olet nukahtamaisillasi. Olet niin typerän näköinen silmät kiinni.
Tiedän, että olen julma kun ajattelen näin mutta jos sinulla ei olisi silmiä, en pitäisi sinusta. Mutta toisaalta, silloin voisin näyttää sinulle kieltäja keskisormea etkä sinä tietäisi siitä.

Kun suutelet minua, vereni jähmettyy. Kiihotat minua. Se, miten sivelet selkääni ja miten kalpeat jalkasi sointuvat minun kalpeisiin jalkoihini. Silloin minua hymyillyttää. Silloin minä tahdon kanssasi naimisiin.
Mutta ne aamut, ne kalpeat aamut. Ne ovat helvetti. Joka aamu on hankalampaa tunkea hymy liian pieneksi käyneeseen meikkipussiin. Tarvitsen sille matkalaukun.

Kauniiksi tämän riipuksen tekee se, kun se on niin ainutlaatuinen. Kun se on niin täydellisen yksin.

kunpa sateen voisi säilöä

Olin alkanut nauttia tästä tilanteesta.
Sinä seisot siinä edessäni silmänurkkasi täynnä kyyneleitä, takaraivoasi kutittaa.
Kerrot, miten olet ajatellut tätä jo aikaisemmin. Haluat sitoutua, naimisiin, lapsia, punaisen talon ja perunamaan.

Minussa kiehahtaa aina jotenkin miellyttävästi kun näen sinun punaisen päänuppisi värisevän tuskasta. Sisälläni haaveilen pajupilleistä. Haluan olla spontaani ja hikinen,
rento, ikään kuin.
Silloin tällöin kaipaan usvaa ja kolibreja,
ukkosen jälkeistä kastetta.
Se ei onnistu enää, sinun vikasi. Olet hiekkalaatikkoni murskattu linna.

Ei helvetti, karjun. Luonnostaan vaaleat hiukset valuvat pitkin selkääni, paljasta selkääni - olen juuri noussut sängystä.
Tänä aamuna, joka olisi voinut olla täysin tavallinen, ihanan tavallinen, kääntyikin kaikki päälaelleen sekaisin mielipuoliseksi ja mukkelis makkelis.
Sinä haluatkin vakaan elämän, et halua harrastaa seksiä kello kolme yöllä.
Et halua herätä siihen, että suutelen varpaitasi.
Ja kylmää viikon vanhaa pitsaakaan sinun ei tee enää mieli.

- Kaurapuuroa aamuisin, voisilmän kera.
Herätyskello soimaan tasan puoli seitsemältä, jotta ehdit selata aamun lehden läpi ennen kuin lapset täytyy viedä tarhaan.

Kuka haluaa vapaaehtoisesti kaltereiden taakse ?
Ketä kiinnostaa puhua politiikasta kun on koko maailma pelastettavana?

Minä haluan vielä nauttia, opetella aakkoset kreikaksi ja ostaa viimeisillä rahoilla kallista viiniä.
miksei me voitaisi matkustaa yhdeksäksi päiväksi Jyväskylään, asua hotellihuoneessa sopivasti eri huoneissa ja tavata öisin yhteisessä kylppärissä.
Niin että on helppo lukita sosiaalinen vieteri tarvittaessa, ja ikävän ikävän iskiessä ponnahtaa takaisin kuin kuminauha.

Enää ei voitu sanoa mitään ympäripyöreää. Sinä aloit olla humala, jota yritän liuottaa pois juomalla kaksi litraa vettä.
Aloit olla kesä, jonka puista revin lehdet teräsharavalla, koska halusin liukua pian kaamokseen.
Aloit olla huolestuttavan sinä, uudestaan.

Tänä aamuna kaikesta tuli jotenkin raikasta. Ovi paukahtaa, matkalaukustasi roikkuu vyö puoliksi ulkona. Rappukäytävässä kumisee, tuimat askeleesi vaimenee.

Nojailen ikkunalautaan. Lapset täytyisi viedä tarhaan.

kuuma on polttavaa - varo

Pidä hatustasi kiinni vuoristoradalla,
vauhti on hurja.

Kilju hieman, niin kuin on tapana
ja ole sitten
sivistyneesti hiljaa.

Älä huuda koko matkaa -
eihän tasaisella tarvitse korottaa ääntä
niin kuin nuo turistit tekevät.

He eivät selvästi ole tottuneet kaupungin menoon.
Säälittäviä.
----------------------------------------------
Söin aamulla kaurapuuron.
Luin lehden.
Itsetyydytin.

Olen t a v a l l i n e n.

Linja-auton vaalimainoksessa Kale Olavilupaa uutta ja brutaalia, sitoutumaton uudismielinen.
Aurinko paistaa ihmiskasvojen yli, analysoin tuntemattoman vierustoverin ominaishajua; vastaostettu kitara sisältäpäin!
Ajattelen, kotona keitän trendijuomaa, lakkaan kynnet. Tutkin jonenikulan pientä typerää partaa television läpi, silittelen päätäni karhein sormin, hei tänään olen elossa.

Olen e r i l a i n e n.

Nukun puuvillalakanoissa.
Painan torkkua kolmesti.
Puen stringit väärinpäin.

-------------------------------------------------------------------

<3: Rakastettusi

sihise kuin käärme - repäise - OLE JOKU MUU

Sitä sinä odotat -
että saisit kaikkien aseet riistää.
Ettet itse olisi ainut aseeton.

On liian suuri häpeä ottaa vastaan hymy

- tai viidenkymmenen euron apuraha.

Itse sinä
haluat
selvitä.

Mutta silti et yksin tahtoisi jokaista aamua kohdata,
haalistuneen kukkaisen päiväpeiton takaa,

et haluaisi.

EI MAAILMASTA OLE MIHINKÄÄN !
Sinusta on.

Likaiset hiukset,
kovettuneet jalkapohjat ja
halkeilevat kynnet.
Eikä todellakaan missään mallin mitoissa.
Hah, n a u r a t.

Olet sentään oma itsesi,
toisin kuin sadat muut.
Sinä sentään pidät itsestäsi.

Olet jeesus, vapahtaja.

Syö sädekehäsi ja heitä kauniit enkelin siipesi helvettiin.
Ethän sinä mikään pyhimys ole halunnutkaan olla.

menopaluulippu

vihaan mun päiviä huoneessani ne haisee muistoilta
ja mun pään läpi tuulee usein
hapankaalia
sytytän lootussuitsukkeen ja katselen liekkiä

upotan pääni steariiniin

mä haluisin leikkiä

barbieta ja keniä sun kanssa puistossa

olla kuin oltaisiin

taas elossa

Vedän savun keuhkoihin, mun sydän vihreä rahisee

jossain kopin perukoilla

mä elän lopun uudelleen

esiripun takaa

Silmiin sattui ja niitä kutitti yhtä aikaa. En olisi jaksanut enää itkeä, kurkkuuni oli jo noussut hapan sitruunanpala. Ruskeat kauriinsilmäsi tuijottivat tuskaisina vieressä, mahamakkarat ahdisti, oioin selkääni pakonomaisesti ja niistin nenääni rispaantuneeseen yöpaitaan.


''Me olemme aivan tavallisia'', hoit kietoen ympärilleni lisää harmaanlikaisia vilttejä. Katsoit kieron säälivästi sääriäni, joita olit äsken raapinut verille kuin tiikeri. Hymähdin, lähdit hakemaan desinfiointiainetta
Ehkä puolentoista metrin korkuinen huone ajatteli seuranani. Meitä ei enää kiinnostanut, oliko kohtalontovereita, ei kiinnostanut, mitä lääkäri sanoisi. Kiinnosti vain, miten selviäisimme seuraavasta yöstä.
Käsissäsi oli vaaleanpunainen pumpulituppo ja sininen puteli.

Aine kirveli säärissäni niin, että inahdin, mutta toistaessasi tutun mantrasi rauhoituin. Me olemme aivan tavallisia. Matti ja Maija naapurista.

On melko raskasta pitää suurta salaisuutta sisällään. Varsinkin jos salaisuus on karkuun pyrkivää laatua ja sen haltija on voimaton. Minä olen voimaton. Olen Maija ja olen hellä mutta typerä kuin patakinnas.

Sinä yhtenä aamuna tavallisen kaupan kassalla painoin silmäni kiinni ja toivoin hartaasti, että myyjä ei huomaisi. Mutta turhaan toivoin, sen korppikotkamaisen naisen silmät kiinnittyivät oikean korvalehteni juureen ja se hymyili tietäväisesti.
"Sitä ollaan taas matkalla, niinkö?"
Käänsin katseeni äkkiä pois, ja siinä samassa kyyneleet alkoivat valua.
Ja aina kun suola virtaa kasvojen kraattereista, niin arvet revitään auki. Sukkahousuni tahriutuivat punaisista kyyneleistä.

Käsirengasta, jossa oli yhä hintalappu, alkoi itkettää.
Kenkiä, joihin minulla ei ollut varaa, alkoi itkettää.
Sinun tupakka-askiasi takkini sisätaskussa alkoi itkettää.
Harmaata huopavilttiä luolassasi alkoi itkettää.
Hiuspinnejäni alkoi itkettää.
Tulvi!

Maisemat kiisivät sinipunaisina silmieni vieressä. Jalat iskeytyivät maahan tiukassa rytmissä vuorotellen, päässä jyskytti sata lekaa, puuskutus muutti hikiset kasvoni pinkeiksi.

Vain sydän ei jyskyttänyt.

Pysähdyin tuttujen nappisilmien syyttävään katseeseen.
''Kärysitkö.''
Kärysin.

Otit askisi, pyyhit sen kyyneleet, suoristit knallin ja harmaa viltti olillasi

kaikkosit viimeisen kerran.

Sininen uni

Varpaissa lakkaa,

hiukseni nutturalla



Pariisi levittyy allani tuoksuineen

liitelen pehmeästi kuin höyhen,

yli kiireisten bisneshattujen

yli harmaiden rakennusten



Aurinko soittaa

minulle haitaria.

Taivaan puutarhuri

Kastelin kaktustani, joka tuijotti minua pyöreillä silmillään ikkunalaudalla ja tunsin itseni syylliseksi - alistuin taas kerran palvelemaan. Kaktukset eivät lopeta piikittelyään edes kukkimiskausina.
Kukat ovat minulle kuin ihmissuhteita. Tumma orkidea rakastaa minua päivästä toiseen, ruusun piikki pistää vain jos siihen koskee. Joskus voikukat huokailevat minulle asfaltin vieressä ‘’Tanssita minua’’, mutta seinäruusuihin ei kannata kajota - kukat eivät muuta lajikettaan. Kerran krookus, aina krookus. Kerran verenpisara, aina verenpisara. 
Minä en tuntenut ketään kunnolla , joten nimesin tuttujani salaa kukkien nimillä. Kirjoitin päiväkirjaan, mitä mieltä olin Orvokista ja pidinkö enemmän Annansilmästä vai Tulppaanista. Miehetkin olivat kukkia, en ole sukupuoliroolien puolestapuhuja. 
Istuin keittiön pöydän ääreen ja aloin selailla puhelimeni numeroluetteloa. Selasin Liljan kohdalle ja painoin vihreää nappulaa.
Puhelimen hälytysääni soi kaupungin toisella laidalla ja Lilja vastasi puhelimeen.
Aioimme tavata, mutta vasta huomenna. Tänään on liikaa tekemistä, liikaa asioita jotka voisi hoitaa koska tahansa, mutta jotka piti hoitaa juuri nyt.

Tämä päivä laahusti hitaasti eteenpäin. Oli huvittavaa, miten tyhjää elämä voikaan olla. Niin merkityksetöntä, ettei sitä tahdo heittää hukkaan. Kukat kukkivat ja maapallo pyörii radallaan. Elämä etenee. Hienoa, ajattelen. Etenisipä minunkin elämäni.
 
Ulkona Lilja juoksee minua vastaan kukkamekossaan, ilmavirta sekoittaa hänen hiuksensa. Pikajuoksija, ajattelen. Lilja, niin kaunis ja taipuvainen.
Minua melkein ällöttää hänen onnellisuutensa. Voi vittujen kevät, kuka edes tahtoo olla onnellinen?
Lilja ja minä lähdemme kävelemään. Hän kertoo minulle, mitä hänelle kuuluu ja toisinpäin. Samaa vanhaa. Liljatkin kuihtuu.
Aurinko menee pilveen ja ohitamme kahvilan. Tekee mieli juoda vihreä tee, ja me istahdamme terassille teekupit kädessämme. Oion kaulustani, olemme yhtäkkiä kovin hiljaa. 
Pilvet seilaavat yläpuolellamme määrätietoisina ja terassin lattialle on kaatunut vaivaantuneisuutta.
Joskus on vaikea olla aina kukassa, ajattelen, ja huomaan yhtäkkiä sanoneeni sen ääneen.
Lilja miettii hetken. Hänellä on ihana kyky olla ihmettelemättä mitään, olla pitämättä ketään outona.
Lilja kertoo, ettei ole vaikeaa olla onnellinen. Onnellisuus on asenne.
Onnellisuutta voi olla aamuauringon valo seinillä, tuntemattoman ihmisen hymy kadulla tai vaikkapa se, kun huomaat kevään tulevan.
Mutta minäpä olen aamu-uninen, en katso tuntemattomia ihmisiä silmiin enkä kiinnitä huomiota vuodenaikoihin.
Minä olen niitä kukkaihmisiä. Pidän kukista, suorastaan rakastan niitä.
Rakastan kukkien aamuista katsetta, sitä miten ne kertovat kaiken oleellisen. Joskus ne ovat lohdullisia, toisinaan ankaria.
Kaktukset pistävät aina, sillä kaktus ilman piikkejä ei ole kaktus.
Ruusu ilman terälehtiä ei ole ruusu.

Vanhemmat naiset

Aurinko paistoi pilvien lomasta, tuuli sekoitti ihmisten hiukset ja kenties heidän unelmansakin. Ainakin minun unelmani.
Tiedäthän, miten hurrikaani voi tuhota taloja, viedä ihmisiä mukanaan ja saada aikaan paljon tuhoa? Se katse. Sinun katseesi ihmisten välistä, suuressa hälinässä, keskellä kaupunkia.
En ole varma, iskitkö silmää minulle vai vieressäni istuneelle 80-vuotiaalle mummolle. Kenties oletkin viehättynyt vanhemmista naisista? Haluat, että he kuolevat rakastellessanne. Haluat heidän viimeisen henkäyksensä tulevan yhtä aikaa orgasmisi kanssa. Aah, mikä täyttymys, eikös?
Olet hieman sairas, ajattelin. Rakastua nyt itseään ainakin 60 vuotta vanhempaan naiseen.
 
Lähdit kävelemään luokseni. Pitkät hiuksesi liehuivat rytmikkäästi hartioittesi takana vasen oikea vasen oikea, tummat aurinkolasisi tuijottivat kiinteästi minuun.
‘’Mun tyttöseni ! Mitä äijä?’’, heitit letkeästi.
‘’Mitäs tässä, nätti päivä eiks jeh.’’, vastasin mummoa pälyillen. Tämä oli ottanut raukean asennon elämäänähneet kasvonsa aurinkoa päin. Ajattelin mummoa rakastelemassa edesmenneen ukin kanssa. Kalkkunankaulan lörppö iho heiluu tahdissa... Ei näin, pois, mieli !
‘’Mun vihreet silmät lumoo sut Alisa’’, totesit yhtäkkiä.
Mitä. Mitä?
‘’Hahahahahahaha, haha’’. Epätoivoista hämmennyksen peittämistä. Minua rakastutti.
Aurinko mietti meren takana minne mennä seuraavaksi. Tuuli tuntui repivän hiuksiani jonnekin preerialle saakka. Nyt jotain älykästä.
Tuijotit minua tiiviisti määrätietoinen ilme sulautuneena kasvoillesi.
“Tiesitkö, että valaiden keskimääräinen ikä on noin 100 vuotta?”, kysyin ja samalla kaduin kysymystä. Ketä kiinnostaa valaiden ikä?! Ei ainakaan minua, kun seisot edessäni ja kiinnität kaiken huomiosi minuun. Vai sittenkin vieressäni olevaan mummoon? Taidan olla hieman vainoharhainen. Pieni mieleni tekee minulle taas kepposia.
Hymyilit minulle, sinulla oli valta minusta. Jos olisit käskenyt, olisin vaikka nuollut kovettuneet jalkapohjasi ja karvaiset jalkasi.
Nimittäin kun menimme asunnollesi, tapahtui jotain mistä olin pitkää unelmoinut mutta joka näin jälkeenpäin ei ollutkaan niin hienoa.
Harrastimme seksiä. Rakastelimme. Panimme. Nussimme.
Sillä hetkellä eivät enkelit laulaneet, ruusun terälehtiä ei ollut sängylläsi joka oli petaamaton.

Ja erityisen karvaiset jalkasi kiinnittivät huomioni. Miten olinkaan aina ajatellut sinun olevan täydellinen? Olet karvaisin mies jonka olen eläissäni nähnyt.
En pidä karvoista.

rakkauden sata käskyä. TOTTELE! tai kuole

"onni on olla rakkaansa sylissä"


paskat, ajatteli anu


miten kukaan voi nauttia siitä tunteesta, kun rakastaa?


ehkä kaikki rakastavaiset unohtavat miten muuttuvat samalla haavoittuvaisiksi.


se on pelottavaa.





kun rakastat jotakuta, riistät sydämesi kylmänrauhallisesti rinnastasi.


annat sen toiselle, joka heittelee sitä miten haluaa, kopittelee kuin palloa.
ilmalennossa sun kulkua estää painovoima, ilmavirta
ja kimalaiset, mutta onneksi sydän on raskainta metallia ikinä.
tarpeeksi suruisana ja painavana se tuhoaa kaiken, mitä tiellensä osuu - häikäilemättä, tummat roistonlasit silmillään - purkaa näin patoutunutta aggressiotaan.
rakastettu tuhoutuu paineen alla, ja näin toteat, on parempi uskoa kuin luovuttaa.


joskus usko saattaa tipahtaa maahan. tunnet kovan iskun itsessäsi, tunnet kaiken mitä sydämmellesi tehdään; toinen nostaa sen maasta, pyyhkii hellävaroen ja lupaa, että näin ei käy enää koskaan, annat anteeksi ja unohdat kärsimyksen.
ja kun Hän kyllästyy leikkimään sillä, Hän hylkää sydämesi
se ei ole enää minkään arvoinen.
vain sillä on merkitystä, että löytää uuden eikä itse jää tyhjäksi.

"kulta, mitä siitä, jos kaksi tähteä ei riitä ?

taivaalla on tuhannesti enemmän"
-----
Koskaan ei jää tyhjäksi.

näetkö vaaleanpunaisia unia hereillä ollessasi ?

kuolemalta haisevat käytävät, tuskaisia huutoja ovien takaa

mutta toisaalta


auringon pilkahdus kiinni vedettyjen verhojen takaa,
vieraan ihmisen onnellinen hymy


syökää vaahtokarkkeja mahan täydeltä,

ahmikaa kaikki



mutta varokaa pahaa oloa,

se tulee yllättäen

Katumus

Televisio laulaa minulle
kuva särisee. Olen manuaalinen.
Nykyään kaikki ovat siirtyneet
digiaikaan. Minä en.
Tupakan ja hattaran tuoksu
liihottelee olohuoneessani,
sytytän suitsukkeet

työnnän muistot kirjopesuun.



on surullista, ettei äitini opettanut minua käyttämään


pesukonetta
olen kyllä ostanut sen, mutta siellä se seisoo
käyttämättömänä kylpyhuoneen nurkassa


toisinaan tervehdin sitä; eihän ketään silti sovi täysin unohtaa
vaikka tarpeeton olisikin

käyn ostamassa hattaraa lähikaupasta
menen kotiini herkuttelemaan, mutten jaksa syödä kaikkea



hattarapurkin pohjalle jää kerros ikävää
johon tumppaan tupakkani.



kadun tätä.

Minulla on nyt vahva mielipide

Pidä hiuksesi kiinni ja anna niiden kasvaa huomaamatta.

Niin, että jonain päivänä huomaat että unelmiesi prinssi voi kiikkua torniisi hiuksiasi pitkin vaikka hänen seitsämänkymmenen yhden kilon paino repii hiuksiasi päänahasta irti.
Mutta eihän se haittaa, teet sen rakkaudesta.

Rakkaudesta prinssiin, jonka hymy sulattaa sydämesi ja jonka huulet kihelmöivät huuliasi vasten.


Ja kun prinssisi tuo sinulle punaisen ruusun. Oi, se tunne on mahtava.

Eikä sinua haittaa vaikka ruusu onkin poimittu äitisi kukkapenkistä. Sehän on vain hauskaa. Nauratte sylikkäin. Ymmärrätte toisianne pelkästään katsomalla silmiin.
Se on sitä rakkautta. Aivan varmasti on. Mitä muuta se voisi olla?

Mahtavaa on jos joku nuori mies kehtaa tulla suutelemaan 100 vuotta nukkunutta vanhaa käppyrää. Ja vielä rakastua tuohon unenpöpperöiseen sadan vuoden kuolan peittämään neitokaiseen- On se rakkauden voima valtava.

Ja kun prinssi viiltää puisella voiveitsellä nivuseesi nimikirjaimet korpin - se on sitä rakkautta. Mitä muuta se ei voisi olla?
Tunne suden todellinen persoona. Hän ei ole isoäitisi eikä ilotyttösi.
Valas ei ole leivänmurusi kotiinjohtava,
ei ole taivasta piilossa hameesi alla, vaikka kuljettaja niin saattaisi väittää viimeisen syöksyn lähestyessä.

Me hajotamme vessanpöntön protestiksi. Haistakaa paska.

Enkeleitä lasipurkissa

Se oli repiny ne letkut irti ja lähteny lätkimään sieltä sairaalasta. Tai no ei se ollu päässe ku huoneensa ovelle ku sen huonetoveri oli hälyttäny hoitajat. Siellä meni veriset jäljet pitkin lattiaa. Se veri ei ollu vielä edes kuivunu. Se oli tuoretta verta.



---

Siellä se makas sängyn pohjalla. Kauhean hentona, näytti siltä että sen ois voinu puhaltaa rikki. Ei raukka jaksanu avata edes silmiään. Se oli niin väsyny. Ainakin elämäänsä, niin se kuiskas mulle silmät kiinni. Se sano että oli nähny enkelin, se oli ollu vaaleansininen ja sen silmät taas oli ollu merensiniset, se oli hymyilly ja sen selän takaa oli kurkistanu pienempi painos samaa enkeliä. Kauneinta mitä olen ikinä nähnyt, se huokas ja jos vain mahollista se painu vielä syvemmälle sairaalan kolkkoon sänkyyn ja hengitti enää katkonaisesti.



Ja minä olin pakahtua surusta. En halua päästää irti, en luopua! Haluaisin pitää kiinni, rutistaa hellästi ja välittää hänestä.

Ja ehkä juuri siksi ihmismieli on niin itsekäs; se ei halua luopua, se ei halua päästää irti, ei tuntea surua ja luopumisen tuskaa.

Ja koska minä olen vain itsekäs ihminen, en halua luopua toisesta vaikka tämän voimat eivät riittäisi. Vaikka hän ei jaksaisi, vaikka hän olisi jo valmis lähtemään.




Katselin kalpeita kasvojasi. Harmaa hiussuortuva oli karannut poskellesi. Laitoin sen korvasi taakse ja samalla sipaisin poskeasi. Ajattelin, että se oli höyhenenkevyt kosketus, mutta sinä avasit silmäsi ja hymyilit hieman. Raotit huuliasi sanoaksesi jotain, mutta kuiskasin "Shh, ei sinun tarvitse puhua." Suljit silmäsi ja varmaan nukahdit.

En tiedä, katselinko sinua kauaa. Ehkä minuutin, ehkä tunnin.

---

Ja sitten se vaaleansininen enkeli oli siinä, pyysi päästämään irti, opettelemaan luopumista.
Se on niin vaikeaa, sanoin. Enkeli loi minuun katseen jota en osaa tulkita, ja katosi. Se jätti jälkeensä vaaleansinistä hengitystä joka tuntui kaikuvan huoneessa, törmäillen seinästä seinään. Mutta ne seinät olivat vain pumpulia, ääntäkään ei kuulunut enää.
Nousin ja lähdin pois.

Tämä on luopumista, toistelin mielessäni kun kävelin pitkin sairaalan ankeaa käytävää.
Vain luopumista.

Nännivaroitus

Aamut on kaikista vaikeimpia, sellaisia ettei voi hengittää ilman toista ja olo on aivan kaoottinen. Tekisi mieli lähteä toisen luo, vaikka toinen olisikin kahdensadan kilometrin päässä ja nukkuisi vielä.
Entä ne aamut sen jälkeen kun et enää olekaan minun, hymysi ei kuulu minulle vaan se on suunnattu kaikille vapaille, iloisille ja sporttisille sinkkunaisille. Mitä minä teen niinä aamuina, ketä kaipaan?
Sinun vieressäsi on ehkä joku vaaleahiuksinen, sinisilmäinen hurmaava nuori nainen. Toivon, että aamulla kun avaat silmäsi se iltainen blondi typykkä ahtautuu aivan liian pieniin farkkuihinsa, näet miten hän ahtaa paksut reitensä housuihin, tuoksuu hieman hieltä ja illan taika on kadonnut.
Sinä et ansaitsisi sellaista kuraa, minä olen timanttia ja sen sinä ansaitset. Minä lupaan sinut itselleni kokonaan kokonaan kokonaan, enkä anna sinua ikinä Mirjami Hirvosen läpinäkyviin näppeihin. Ne ovat yhtä lasia kuin hänen
MIRJAMI HIRVOSELLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !
MIRJAMI HIRVOSLLA ON LASINEN KLITORISIMPLANTTI !

Hänellä on viisitoista ex-poikaystävää, älä kajoa hänen saastaisiin herpeshuuliinsa. Mirjami Hirvonen on mätä ja hän piilottelee selkänsä takana uutta varapoikaystävärekkamiestä joka on valmis ajamaan päältäsi aina kun Neiti käskee. Älä kajoa Mirjami Hirvoseen tai saat tuntea sen nahassasi viimeistään sen jälkeen kun nuo kirotut rakennekynnet ovat raapineet sen vihreälle vereslihalle ja hänen kaksihaarainen kielensä on myrkyttänyt nielusi valkoviinillä. Varo.

Ja Mirjami Hirvonen ei ole ainut nainen joka on tälläinen. Varo heitä kaikkia! Minä, minä vain olen ainut joka pukeutuu puuvillaiseen valkoiseen, mummon kukilla kirjailemaan pitkään hameeseen, minä annan mustien hiusteni hulmuta vapaina enkä ole tunkenut rintaliiveihini sukkia, kuten Mirjami tekee. Minä riitän itselleni, riitän itselleni ja sinullekin.
Minä rakastan rakoa hampaideni välissä, rakastan kynsiä jotka lohkeilevat ja rakastan sitä kun nauramme Mirjamille ja hänen ystävilleen nurkan takana.

Nauramme kun hän ottaa aurinkoa, kurkimme aidan yli ja hihitämme. Mirjami avaa bikininsä ja hänen rintansa levähtävät kasvoille. “Hyi, ei yhtään naisellista.”
Olen sitä mieltä, että olen kaunis, en halua rintoja jotka ovat isommat kuin aivoni. Mirjami tahtoo oksettavien nänniensä ilmeisesti ruskettuvan. Oikeasti ne roikkuvat vielä joku päivän navan tienoilla ja niistä suihkuaa kylmällä paineella ruskeaa maitoa ja viisitoista kirkuvaa lasta yrittää saada sitä osumaan suuhunsa - naisen tarkoitus saatana. Eikä siinä auta nätti tissirusketus.

Siinä vaiheessa Mirjami Hirvonen kaltaistensa lehmien tavoin harrastaa hiljaista ja hidasta nytkyttelyseksiä ruman partaisen miehensä kanssa maanantaisin, keksiviikkoisin ja lauantaisin, aina siinä samassa pikku parisängyssä juuri lasten mentyä nukkumaan. Mirjami Hirvonen käy joka vuosi uusimassa kierukkansa ettei tulisi kuudennettatoista kertaa raskaaksi. Aviomies alkaa nimittäin näyttää siltä että sen jälkeläisistä tulee rumia kuin… lehmän perse. Eihän se vanhuus lapsessa näy, mutta ne penikat kyllästyttää. Lörö läiskyvä penis pysyy enää tuskin sekuntia Mirjamin harmaassa elimessä. Kuihtunutta, käytettyä HAH!

Niin se naisen elämä menee, mutta näen Mirjamin parin viikon kuluttua auringonottopäivästä keskellä kaupunkia. Minulla on vaaleansiniset farkut ja Led Zeppelinin bändipaita, en ole meikannut, hiukseni ovat värjäämättä parin viime kuukauden ajalta. Minä olen maailman kaunein ja Mirjami ei. Sillä on ruskea nahkatoppi ja minihame. Minä isken suklaajäätelöni hänen töröttävin rintojensa väliin ja hörötän kovaan äänen. Olen ehkä kyllästynyt varomaan. - minusta on hauska nähdä sammuvaa ihoa.
Jos tässä jäätelöjutussa jokin minua kummastuttaa, niin se että jäätelö alkaa sulaa kun se osuu Mirjamin rintojen väliin . Ja hups vain, se katoaa. Ja Mirjami näyttää närkästyneeltä, kuin suuri jääkalikka olisi tungettu hänen perseeseensä poikittain. Minua naurattaa, nauran ja räkäisen hänen jalkojensa juureen, osun räkäklimpillä suoraan hänen varpaidensa väliin.

Ja siinä sinä istut, naurat ja naururypyt nousevat ohimoillesi. Tartun sinua kädestä ja Mirjami jää rannalle ruikuttamaan, me juoksemme auringonlaskuun ja hevonen juoksee rinnallamme. Me olemme niin ystävällisiä ettemme rasita hevosparkaa.
Ja auringon viimeisten säteiden hivellessä ihoamme rakastelemme ja yhdymme toisiimme. Sovimme toisillemme. Olemme luodut toisillemme. Sinä ja minä. Rakkaus. Tätä se on.

Matka

Junan jyskytys tuntui päässäni ja ihana vallan tunne virtasi veressäni ja sai adrenaliinini kuohumaan. Nousin penkistä ja menin kahvioon, ostin kahvia ja suklaapatukan. Myyjä hymyili epätavallisen ystävällisesti. Minua nauratti ja teki mieli heittää pari kuperkeikkaa ja hypätä junan ikkunasta ulos ja lentää.

Paikalleni oli tullut istumaan poika, jolla oli samanlaiset kengät kuin Adamilla.

Mulla oli ihan oikeasti ollu sitä ikävä, sen hymyä, katsetta ja sitä miten se suuteli; ei lujasti mutta sillätavalla että se kuitenkin tuntu mahan pohjassa pienenä kirvelynä. Olin unohtanu sen tummanvihreän villapaidan tuoksun joka tulvahti nenään aina kun painoin kasvoni sitä vasten. Kutina. Olin unohtanu sen haikumpparit.

Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan.

'' Sori, tää on mun paikka'', hymyilin. '' Ai, sori'', se urahti ja siirtyi viereiselle riville. En voinut olla pälyilemättä. Penkin selkämys kutitti teepaitani läpi. Mussutin suklaapatukkaani aina välillä pipopoikaan pälyillen. En ollut nähnyt kunnolla hänen kasvojaan, oikeastaan vain leuan ja suun. Minussa läikkyi hieman, mutta Adam oli liian kaukana pystyäkseni ajattelemaan häntä. Karibialla. Kuka helvetti menee Karibialle joululomalla.

Yhtäkkiä jotain lämmintä istui vierelleni. Pipopoika. Hän oli vetänyt piponsa silmiensä päälle, mutta tunnistin nenän. Siinä oli kaksi pientä luomea. Nyt minä ymmärsin !

Poika oli jotenkin odottava, ja minä laskin suklaapatukan kädestäni, ojennuin pojan pipoa kohdi ja vetäisin. Reaktio oli odotettu, hän läiskäisi kätensä päähänsä ja huusi jotain epämääräistä. Ja kyllä. Se oli Adam. Se hymyili. Olin unohtanu miten paljon rakastinkaan. Teki mieli lentää.

kipu

vihasin, ihan tosissani


hiuksia joista juurikasvu erottui selvästi, silmiä jotka tuijottivat minua masentuneena peilistä, vartaloa joka oli kaikkien ihanteiden vastakohta ja kaikkea sitä mitä en nähnyt kuvajaisessani


etenkin mieltä, sitä joka liikkui päässäni täysin hallitsemattomasti


ja tunteita


välillä rakastin, välillä vihasin


halusin että olen jonkun, ja taas vähän ajan päästä en halunnut olla kenenkään



joka aamu painin itseni kanssa, että lähteäkö kouluun vai ei, jaksanko vielä tämän päivän olla

useimmiten mieleni voitti ja jäin kotiin, silloin se alkoi

joka päivä se sattui enemmän

"et ole kenenkään arvoinen, katso nyt itseäsi, ruma, läski, ällöttävä, olisi parempi jos sinua ei olisi, kukaan ei kärsisi, tiedätkö mitä muut ajattelevat sinusta, he vihaavat sinua, kukaan ei ikinä pystyisi rakastumaan sinuun, ei ennenkuin olet kauniimpi, viisaampi"

joka kerta makasin kippurassa sängyssä tai sängyn vieressä, vääntelehdin kuin suuren tuskan kourissa, sanat iskivät kuin tikarit, ne lävistivät sieluani, joka kerta lujempaa

peitin korvat käsilläni, en halunnut kuulla, en tietää mitä muut minusta ajattelivat, sisälläni oleva minä käpertyi joka sanan jälkeen pienemmäksi
identiteettini oli tuskaisena kiertynyt jonnekin pohjelihaksen taakse, todella kauas.
kertokaa joku, pelastakaa, tuokaa messisas minulle, antakaa minulle vapaus, tappakaa !

Kello viiden tee

Vaaleat kiharat hiukset tahmaantuvat verestä. Pienet, pyöreät, sileät lapsenkasvot turpoavat mustien maihareiden rautakärkien potkuista. Lapsen hysteerinen itku, täydellisen pyöreistä kyyneleistä täyttyneet silmät. Vääristyneet kasvonpiirteet, jotka eivät kuulu pienille sieville tytöille jotka käyttävät prinsessa mekkoja ja kutsuvat lempinallensa kello viiden teelle.
Rautakärjet, nuo saastaisen, syntisen pahat nahan peittämät demonit hakkaavat. Tuloksiin ei tarvittaisi kuin yksi pieni peitsi ja lapsen pyöreän mahan voisi lävistää kuin roskan kaivopuistossa.

Ja minä katson. Tytön tyhjät silmäkuopat valuvat kyyneleitä, ole kiltti, itke myös puolestani, minä en voi.

Viaton huutaa.
Tunteeko hän.
''HUUDA, SAATANA!'' käsken lasta, maihareineni jotka eivät oikeasti tarkoita mutta jatkavat nuijimistaan,
Ole kiltti, lopeta itku ja huuda kuten me aikuiset jotka eivät enää osaa itkeä. Minä haluan ottaa sinut syliini ja puhaltaa hellästi vaaleisiin kiharoihisi ,nukkeni, minä aion pelastaa, minä aion vielä tulla ja koskettaa, minä aion olla nyt jumala joka antaa uuden elämän! Antakaa minun katsoa, antakaa minun koskettaa, vain hieman koskettaa tyhjiä silmäkuoppia, revennyttä rintakehää ja auennutta sydäntä, kiltit.



Hiljaa, hämmentyneenä voimastani kyykistyn lapsen viereen. "Kuka sinulle tämän teki, pieni?
Äiti pitää sinusta huolen, äiti hautaa sinut metsään, piiloon ihmisten katseilta. Äiti rakastaa sinun velttoa ruumistasi, äiti rakastaa nyt jo pysähtynyttä sydäntäsi. Äidin kulta."
Lapsi ei katso, ei kuule, ei vastaa. Lapsen ruumis tuntuu painavalta sylissäni. Lapsen onnellinen hymy on pyyhkiytynyt pois. Äiti potkaisee kenkänsä kärjellä silmämunan tieltään.

Metsässä, kuusen suojaavien oksien alla äiti painautuu lapsen kylmää ja veristä ruumista vasten. Kylmät kyyneleet valuvat poskipäiltä suupieleen.


Ja lumi sataa ankean kalpeaan maahan äidin tuudittaessa lastaan syvimpään uneen.

virhevirhevirhe

Opettaja sanoi, että tässä on nyt tullut jokin virhe.
Itse olet, ajattelin. Suurempi virhe, kuin maailman olisi koskaan pitänyt sallia.





Mutta sinä olit minun virheeni, jota en haluaisi kadottaa. Haluaisin, että sinä olisit se, jolle soittaisin keskellä yötä jos näkisin painajaisia tai vain kuullakseni sinun äänesi.


Ja uskaltaisin herättää sinut, koska tietäisin että sinäkin tekisit niin. Puhuisit kanssani aamuun saakka.


Ja pitäisit minua lähelläsi, painaisit kätesi sydäntäni vasten ja sanoisit että olen siellä.


Sydämessäsi. Sielussasi. Mielessäsi. Ajatuksissasi. Elämässäsi

Sinä unenomainen.

Heitän sinut kuin timantit pöydän alle sumuna,

olet sokea,

minä en.



aamu-usva sinut verhoilkoon.

eivät henget muuta tarvitse-

ole leijuva.



--------------

niin kuin aggressiiviset mielet kompastelevat

sohjossa

kylmä sade niskassa, on heille sinä

kylmä sade niskassa



Kerro, miksi näyttäydyt tuskana!

pikkukivet kengänpohjassa, on heille sinä

pikkukivet kengänpohjassa



mitä patoat, mitä purat

viiltämällä ohutsuoleni auki

joka saatanan sekunti?

minä olen appelsiini

Seiso kalliolla paljain varpain. Vapaus, oi mikä vapaus, elämä oikeassa kädessäsi nyrkkiin suljettuna --



Että hyppäätkö vaiko et,

et, huutaa isoäiti kivensä alta. Täällä ei ole mukavaa, eikä sielläkään, ei ole missään.

Ajattele niitä sanoja, jotka ilmaisevat kahta.
Minä ja sinä. Sinä ja minä. Me. Olemmeko yhtä? Mihin minä lopun, mistä sinä alat? Sulaudummeko yhdeksi ruumiiksi, yhdeksi hengeksi? Olisinko ilman sinua vain puolikas? Entä sinä ilman minua? Mitä menetät, vaikken olisi vieressäsi? Et mitään. Et menetä mitään, koska löydät uuden puolikkaan jostain. Ja minulla on silti sinut vaikkei sinulla olisikaan minua.

Tunnen tuulen hiuksissani, se saa ne näyttämään tulimereltä johon uppoat uppoat uppoat. Syvemmälle kuin koskaan. Tunnet sen polttavan, syvältä, käpristyt kivusta. Tulenpunaiset hiukset. Polttaa, sattuu, ne polttavat reikiä sinuun.

Joku ihminen on MINÄ. Kaikki ihmiset kutsuvat itseään MINÄksi, mutta jos väitän, että kaikki ihmiset ovat minuja, olen väärässä väärässä väärässä niin että polttakaa roviolla, minulla on punaiset hiukset ja olen vain ihminen, kuulun roviolle--



On vain yksi minä ja se olen minä, joten kerro, miksi antaisin tuulen enää leikkiä hiuksillani,

miksi antaisin ilman löyhyttää mekkoani,

miksi sammaleen kutittaa jalkojani,

kerro:



Koska on vain yksi sinä.

Enkä tiedä mistä sinä alat ja mihin loput. Kerro myös se minulle, etten vahingossakaan tuhoaisi sinua tuhotessani itseäni.

Koska on vain yksi sinä.

Olla joku

Kuulin miten he rakastelivat olohuoneessa. Makasin sängyssäni peiton alla sikiö-asennossa ja painoin käsilläni korvia etten kuulisi. Silti kuulin, kaiken, vaikken olisi tahtonut. Hiljeni hetkeksi. Luulin, että ne lopettivat.

Kaikki alkoi taas alusta.



miksi nämä seinät ovat paperia? En olisi halunnut kuulla jokaista ääntä, jokaista voihkaisua, jokaista yksityiskohtaa. En voi käsittää että nuo, kaksi ihmistä joista vain toisen tunnen, tekevät jotain, joka olin aina ajatellut kauniiksi, niin rumalla ja väärällä tavalla. Miten ne pystyivät rakastella, NUSSIA, PANNA toisiaan tuolla, samassa tilassa jossa tulen viettämään vielä monta vuotta?

Iljettävää.

Minua oksetti ja halusin repiä sisuskaluni ulos, mutta ajatus maksastani sydämestäni ohutsuolestani tässä saastaisessa likaisten huokausten peittämässä ilmassa sai minut kakomaan, ja käpristyin vielä kippurammaksi.


Tahdoin ajatella Tian perhettä. Tian möhömahaista bisnesisää ja pullaa leipovaa äitiä kaikessa neitseellisyydessään, vaikka niillä oli sentään viisitoistavuotias lapsi. Kietouduin syvemmälle puhtaan puuvillan syleilyyn ja kuulin päässäni tykytyksen, sydämeni, joka alkoi rauhoittua.

Tialla oli punainen tupa ja perunamaa.
Valkoinen puutalo keskellä Jyväskylää, sopivan kaukana kaikesta ja silti niin lähellä kaikkea. Tialla oli jackrusselinterrieri, Jopo ja pikkuveli, eivätkä sen vanhemmat koskaan edes suudelleet julkisesti. Tuutulaulu, tuutulaulu, isä, tulisit kuiskimaan korvaani suloisia loruja, minä en halua kuulla saastaa, minä en halua kuulla äidin kiimaista huutoa, minä haluan olla sellainen, joka ei tiedä
mitä isot tytöt tarkoittaa kun ne sanovat huora.

Kuulin miten ne rakastelivat olohuoneessa.
Ei ole normaalia tehdä sellaista, se on hyvän selän takana, vaikka luulin toisin

kiitos harhaluuloista

Oli niitä, jotka unelmoivat ja niitä, jotka särkivät unelmat, joko itsekyyttään tai tietämättömyyttään. Oli niitä, jotka luopuivat unelmista ja niitä, jotka toteuttivat ne. Oli myös niitä, joiden unelmat viestiin käsistä, paiskattiin seinään ja katsottiin nauraen, kun toinen keräsi nöyryytettynä unelmiensa sirpaleita.



Minä kuuluin jälkimmäisiin. Minulla oli kerran suuri unelma. Tai ei, ei se ollut suuri. Mutta se oli minulle tärkeä. Tutkin sitä unelmaani yksin, pää peiton alla suojassa suruilta. Ja mulla oli hyvä, miltei onnellinen olo.



Sitten tuli Kristian, joka sai minut luottamaan itseensä. Kristian oli herttainen, ymmärsi juuri miltä minusta tuntui ja osasi sanoa oikeat sanat oikealla hetkellä.Kun minulla oli paha olla, hän piti minua sylissään, silitteli hiuksiani ja hyräili lempilauluani. Kun olin onnellinen, hän nauroi kanssani ja hymyili vain minulle. Kun olin ajatuksissani, makoilimme vierekkäin sängyllä ja oli melkein liian hyvä olla.

Kristian sai minut avaamaan sieluni. Sulatti jään sydämestäni. Hän korjasi ja paransi menneisyyden haavoja, jotka vieläkin kirvelivät sisälläni. Kristian toi talven tilalle toukokuun ja sai minut uskomaan tilaisuuteen.Paljastin hänelle unelmani.



Kerroin, miten olen aina halunnut kirjoittaa. Pukea ajatukseni sanoiksi, kertoa koko maailmalle miten Kristian oli vetänyt minut pimeydestä ja ahdistuksesta valoon. Kuvailla, kuinka pimeys imi kaikki voimat ja miten synkkiä ajatuksia ihmismielessä voi edes olla. Tahdoin kertoa että on mahdollista olla onnellinen, vaikka joku olisi satuttanut pahimmalla mahdollisella tavalla.Kristian nyökkäsi, hän ymmärsi.

Tai niin luulin. Luulin, että Kristian tunsi minua kohtaan samoin kuin minä häntä.



Jos saisin nyt yhden toiveen, avaisin hänen sielunsa silmät näkemään miten paljon tunnenkaan. Kävelin kaupugilla ja olin onnellinen, hymyilin itsekseni.

Tänään tulisi puoli vuotta siitä, kun tapasin Kristianin. Olin ostanut meille sydämenmuotoiset korut, joihin kaiverrutin meidän nimemme.

Ilahduin, kun näin Kristianin kavereidensa kanssa. Juoksin hänen luokseen ja juuri kun aioin halata häntä,
Kristian käänsi selkänsä minulle. Katsoi olkansa yli ja sanoi, että tämä oli ohi. Niin kylmästi ja tunteettomasti hän sen teki.
Mitätöi tunteemme,
koko puolen vuoden alla puolessa minuutissa. En edes itkenyt. Kuin vasta kotona. Kristian oli ensin auttanut minut pois pimeydestä, sitten avannut kaikki lukossa olleet sieluni ovet ja nyt, hän laittoi kaikki ovet takaisin lukkoon ja työnsi minut syvemmälle pimeyteen, syvemmälle kuin olin koskaan ollut.

"Olin aivan yksin – tietämättä lain.
Tuli tummasilmä outo kulkijain.
”Tyttö,” sanoi, ”tyttö!” – Vielä kuulen sen.
Suuteli mua suulle hiljaa nauraen.

Taakseen katsomatta kulki eteenpäin.
Sataa muuta suudellakseen näin.
”Tyttö”, tuuli huokaa, ”tyttö, tyttönen-”
Olen yksin, yksin. Tiedän sen."
-Aila Meriluoto

silkinpehmeä sininen

Olin henkisesti täysin kypsynyt, valmiina kailottamaan punalehväiseltä kukkulalta olevani kauris.
En tehnyt sitä. Maailma on joskus liian rankka ja sillä on liian hyviä argumentteja, niin, että se peittoaa tavallisen nuoren ihmisen syvimmätkin unelmat.

Minun ajatukseni olivat kaikki ainakin 15 vuotta vanhoja. Lisäksi olin elänyt siihen päälle kaksi kuukautta, ja jos itämisaikani kohdussa lasketaan, olin jo tavallaan kuukautta vaille 16. Joten aika vanha oli mieleni. Mutta mikäli se vanheni koko ajan, mitä järkeä oli tuhlata vallankumouksellista kuviksen tuntia tyhjänpäiväisyyksien miettimiseen sen sijaan että virkistäisin sieluani laveeraamalla ja värittämällä syksyn lehtiä?

Marko N, kuvismaikka, ynisi jotain Pablo Picassosta ja siitä, ettei tämä olisi koskaan laveerannut ja värittänyt syksyn lehtiä jossain hikisessä puumajassa jota kutsutaan luokaksi. Elämään typertynyt, ajattelin, ja jatkoin värittämistä.
Vieressäni istui Elina, joka oli varmaan ystäväni. Elinalla oli kirkkaanvihreät hiukset ja hänen syyslehtensä olivat violetteja. Elina kyseli minulta ruotsin sanoja ja sitä mitä aioin tehdä joululomalla.
‘’Joululomaan on enää viisi päivää ! ‘’ Ilmoitin ja sisäinen posliininorsuni hypähti riemusta.
Minulla on näet sisälläni harmaa posliininorsu. Se on rakennettu sinne silloin itämisaikanani, ja se säätelee tunteitani. Nykyään posliininorsu on ollut odottavainen ja kärsimätön, kiistatta erittäin joulumielinen ja niin edelleen.
Minä ja Elina kyllästyimme laveeraamiseen ja aloimme keskustella. Me keskustelimme syvällisesti siitä, miten nopeasti tunti tulee loppumaan kunnes Eero N ynisevine äänineen sujahti korvanjuureen ja käski jatkaa henkisen syyssielun vapauttamista paperille. Minua ei kiinnostanut laveerata ja värittää ei ollenkaan, tahdoin POIS!

Onneksi pääsin pois noin viidentoista minuutin kuluttua. 15 kokonaista viisarin matkaa kellotaulun ympäri, aika kauan itse asiassa. Montakohan viisitoistaminuuttista olinkaan ehtinyt jo elää, ja mikäköhän laskettiin edes elämiseksi. Koska periaatteessa eläminen oli sitä että oli itsensä kanssa.
Minä ja Elina poistuimme luokasta, sitten koko koulurakennuksesta ja kohta jo pihastakin. Elina käveli vähän edellä mutta silti vierelläni ja lumi satoi ja olimme hiljaa. Lumi narskui, lumi narskui ja lumi narskui askel askeleelta, hiutaleita satoi ja puiden päälle näytti kasaantuneen vaarallisen isoja lumimöykkyjä valmiina putoamaan päähämme.

‘’Miia kertoi nähneensä sen kuolleen mummon eilen Kangastiellä’’, aloitti Elina yhtäkkiä. Minä säpsähdin. ‘’Se oli maannut siellä enkelin siivet selässä muka ja huokaillut Miian nimeä..’’ hän lisäsi silmiään pyöräytellen. Vastasin jotain pientä ja yllättynyttä, sellaista niin kuin ‘’Oho, miksi se niin’’ ja ‘’Vähänkö outoa’’.
Keskustelumme, joka olisi juuri voinut kunnolla alkaa, keskeytyi kuitenkin yhtäkkiä.
Elinan vihreä olemus pysähtyi äkkiä ja käännähti kannoillaan ja alkoi tonkimaan laukkuaan.
‘’Mitä ihmettä sinä nyt etsit?’’ Kysyin ja astuin lähemmäksi. Sisäinen posliininorsuni alkoi kiinnostua ja aktivoitua ensimmäistä kertaa pariin tuntiin. Elina vain penkoi totisena, kunnes hidasti liikkeitään ja nosti kätensä laukun syövereistä hitaasti ja voitonriemuinen katse silmissään, nauliintuneena käteensä.

Minä katsoin.
Käsi oli aivan sinisen mönjän peitossa, se näytti joltain epämääräiseltä limalta, suunnilleen yhtä juoksevalta kuin nestemäinen saippua.

Olin kertakaikkisen hämmästynyt. Minkä takia sisäinen posliininorsuni, joka saattaa olla todella herkästi särkyvä, en ole varma asiasta koska se ei ole koskaan särkynyt, myrskysi sisälläni? Minkä takia tämä yksi pieni hetki sai norsun rynnimään sisälläni? Tunsin että tämä hetki jotenkin muuttaa minua. Tässä oli tapahtumassa jotain suurta, tunsin sen norsun liikkeistä. Eihän se muuten olisi liikkunut tällä tavalla, eihän?

Yhtäkkiä en tuntenut enää norsun liikettä sisälläni.

Huomasin että Elina oli kadonnut sillävälin kun olin uponnut ajatuksiini. Olin mustassa tyhjyydessä pääni sisällä. Tajusin norsun kuolleen.
Se kuoli kauniisti, ei verisesti ja sekasorrossa.

Se säästi minut tuskalta. Se norsu oli ehkä elämäni tärkein norsu. En unohda sitä koskaan, en siirrä sen ruumista pois mielestäni. Tämä norsu ei mätäne, se säilyy sisälläni pumpulin pehmeänä ja kauniina. Unohdan kaikki ne kerrat jolloin olin sen kanssa riidoissa, kaikki ne kerrat jolloin se paiskasi itsetuntoni seinään ja hylkäsi minut. Annan sille mielessäni anteeksi, silitän sen silkinpehmeää norsun ihoa. Tämä norsu säilyy mielessäni, en ikinä saa uutta tilalle mutten haluakkaan. Minulla oli yksi norsu ja nyt olen menettänyt sen.

Suren, itken, kaipaan.

Norsua ei enää ole.